Ylläsjärvi, Kolari

Mie olen kuluneena syksynä ollut lokakuusta alkaen yhteensä kuusi viikkoa Kolarissa töissä. Keikkahommia, tiedättehän. Välillä olin pari viikkoa Rovaniemellä ja ne viikot pakkautuivat täyteen kotihommia (ja töitä). Naurettavan lyhyet viikonloput ovat menneet raksalla tai metsällä. Tämä on nyt elämäni toinen työputki, jonka vietän tunturin kupeessa majoittuen, kevät 2015 meni Sallassa. Taas visio itsestä hiihtelemässä ja patikoimassa tunturissa työn ohella jää pelkäksi visioksi. Työpäivän jälkeen ei ehdi, ja viikonloppuna haluan kotiin. En ole siinä mielessä mikään reissunainen, että sietäisin jatkuvaa matkalaukkuelämää ja omia kamoja pahvilaatikoissa. Onneksi varsinainen koti valmistuu pian, sieltä pitäisi olla siedettävämpää lähteä reissuun. Lisäksi elämä ilman kahta karvaisempaa laumanjäsentä on tylsää.

Havaintoja:

  • Pärjään todellisuudessa noin neljäsosalla nykyisestä arkivaatemäärästäni
  • Pikkukylällä asuminen on kakspiippuinen juttu
  • Äkäslompolossa asuu kohta enemmän muualta tulleita kuin paikallisia
  • Lokakuussa Ylläksellä on kuollutta
  • Marraskuun lopulla Ylläksellä on hirveesti säpinää
  • Onkohan alpakat vaikeita hoitaa? Viihtyisivätköhän ne porojen seurassa? Pari alpakkaa olisi kiva.

IMG_5858.JPG

 

 

 

Rollon mieluisat pikkuretkikohteet

Minulla on ollut viime keväästä asti sellainen työ, että olen osan aikaa toiminut ohjaajana ryhmille, joiden tavoitteena on ollut saada kuntoutusta, virkistystä ja sisältöä elämään muun muassa luonnossa liikkumisen kautta. Olen tavannut monenmoista jengiä, hyödyntänyt viime vuonna eräopasopinnoissa hankittua osaamista ja kiertänyt Rovaniemen lähialueen tulistelupaikkoja ja retkikohteita. Reissukertoja on tullut varmasti jo useita kymmeniä ja koska ryhmät kokoontuivat säännöllisesti, on päämääriä pitänyt vaihtaa tiuhaan. Saletisti ilman työtä en olisi näitä mestoja näin ahkerasti kiertänyt. Toisaalta kun melkein joka viikko retkeilee töissä, ei hirvittävää nokipannukahvin tarvetta ole viikonlopuille jäänyt.

En tiedä pissinkö tässä nyt omiin muroihin, mutta ajattelin paljastaa vuoden mittaan helmiksi havaitut pikkuretkikohteet. Kaikkiin näihin kohteisiin ehtii Rovaniemeltä tehdä tulisteluretken ryhmän kuntotason huomioiden noin neljässä tunnissa (sisältäen matkat). Ryhmien kanssa meillä on melkein aina ollut omat puut mukana, koska minulla ei ole luottoa kaikkien paikkojen huoltoon ja mielestäni se on ylipäätään reilua. Linkkien takaa löytyy reitit ja tiedot, lisäsin alle omat  kommenttini.

1. Sortovaaran kota

Sen verran huonosti tiedetty, että kota on aina supersiisti ja puita riittää. Harvoin paikalla on ujojen kuukkeleiden lisäksi muita eläviä olentoja (paitsi kerran iso lauma 5-6-luokkalaisia opettajineen). Reitti kulkee pitkin sekametsiä ja on mukava aloittelevalle retkeilijälle tasaisuutensa vuoksi. Kun nelostien pauhu katoaa metsän taakse, alkaa mieli rauhoittua. Paikassa on lähde ja hyvällä säällä mahdollisuus tulistella myös ulkona.

2. Säynäjäojan laavu

Ensikosketus tähän paikkaan tapahtui uhkarohkeasti ryhmän kanssa. Laavu oli suoluontopolun varrella ja kuljimme sinne viilessä loppukesän tihkusateessa. Miesporukka oli vaitonainen, oli kosteaa ja jängät näyttäytyivät joka suunnasta samanlaisina. Sammalen päällä leijuvat pitkokset tekivät kulkemisen kevyeksi. Tunnelma korpimetsässä viimein vastaan tulleella laavulla oli hyvin erämainen vaikka matkaa Vaattunkikönkäältä ei tullut montaakaan kilometriä. Täällä voisi yöpyä.

IMG_5586.JPG

3. Kontonulkki

Mikä? Kontonulkki. Ai mikä? K-O-N-T-O-N-U-L-K-K-I. Todella huonosti tiedetty mutta palkitseva laavu, jahka ylittää lähtemisen kynnyksen ja viitsii tarpoa metsäautotietä ja mutkaista polkua, joka puikkelehtii läpi hakkuaukeiden ja vaaranlakimetsän. Laavulla lukee, että sen on suunnitellut paikallinen kirjailija Martti Väisänen ja kyllä vanha eränkävijä onkin komean paikan valinnut. Kuulemma näkötornista voi nähdä Iso-Ylläksen kirkkaalla säällä, eli maisemat ovat todella kohdillaan. Lohdullisen näköistä metsää silmänkantamattomiin. Liiterissä oli järeitä pölkkyjä, joten kannattaa varautua kirveellä.

4. Vaattunkivaaran luontopolku

Kerrot porukalle, että mennään Vikakönkäälle, niin ainakin yksi kertoo myöhemmin olleensa Vaattunkikönkäällä. No mutta ei sole niin justiinsa. Kaikki Rovaniemeläiset tietävät, että noin 20 kilometriä Sodankylään päin on kuohuva koski ja silta. Sekä Vika- että Vaattunkiköngäs ovat osa Napapiirin retkeilyaluetta ja siellä kyllä retkeiltävää riittää. Vaattunkivaaran luontopolku lähtee erittäin loogisesti Vikakönkäältä (heh) ja edustaa mielestäni luontopolun standardia. Siinä on kosken kuohut, pitkospuita, tiukka nousu, näkötorni, vanhaa metsää, laavu ja lähde. Pituutta sopivasti ja infotauluja – jos niiden tekstit eivät olisi onnettomasti kuluneet pois. Terkkuja Luontopalveluille.

Näitä kun kiertää vuoden ympäri eri vuodenaikoina, on kasassa jo 16 eri reissua. Ja tässä on vasta murto-osa Rovaniemen alueen kohteista. Kyllä meilä kelepaa.

Jahtikoiran vakuuttava aloitus

Viime lauantaina aloitettiin hirvenmetsästyskausi. Aloituspäivä ei mennyt putkeen. Jotenkin minulla on sellainen mielikuva, että ensimmäinen hirvestyspäivä on aina kammottavaa tuhertamista odotuksiin nähden, aiemmin metsästyskelvottoman karhukoira Ellin ja viime syksynä tulilla torkkuvan Voiton vuoksi. Taas tuherrettiin, mutta se ei ollut koiran syy.

Aamu alkoi hämärässä sinkoilulla ja kamojen etsinnällä ennen kello kuutta. Kokoonnuimme metsästysseuramme vakiopisteeseen puoli seitsemältä ja sieltä koiramiehet ja -naiset hajaantuivat omille alueille ja ajoporukka omalleen. Ei ehditty Hellun kanssa juuri mihinkään, kun jo bongasimme hirvenmullikan auton ikkunasta pellon reunalla. Pysähdyttiin ja hipihiljaa otettiin Voitto autosta ja kuljetettiin se tuulen alta peltoalueelle. Koira ei perkannut aluetta kuin hetken ja katosi näkyvistä. Se jaksoi jallittaa kiiturimullikkaa tunnin verran ja parivaljakko meni joestakin yli. Nuori uroshirvi ei pysähtynyt ja Voitto palasi omia jälkiään takaisin, mittariin ehti tutkan mukaan kertyä melkein 20 km. Keitettiin Hellun kanssa nokipannukahvit, eikä kello ollut edes yhdeksää. Oli hyvä fiilis.

Kuva.jpg

Tämän jälkeen kokoonnuttiin seuran muun väen kanssa ja sovittiin että me tarkistamme koiran kanssa yhden paikan ja toiset kokeilevat vielä ajometsästystä. Suuntasimme ison vaaran kupeeseen ja kirosimme, kun alueella oli kymmenittäin poroja. Voitto on syksyn mittaan laukottanut niitä turhan iloisesti. Tien päällä näkyi kuitekin vanhoja hirven jälkiä ja otimme riskin. Löysäsimme koiran irti ja se pyörähti tien päältä metsään. Muutama haukahdus irtosi 700 metrin päästä meistä ja arvoimme pitkään, onko kyseessä poroajo vai hirvihaukku. Hitaahkosta etenemisvauhdista ja reittivalinnasta saattoi päätellä, että hirviä ne ovat. Porojen kanssa mennään lujaa ja noustaan kuivalle maalle, hirvet etenivät rauhallisemmin rääsikköistä ojitusaluetta. Hellun kanssa hieman tuuleteltiin, kun tutkapuhelimesta näimme että meno pysähtyi haukkuun kolmen kilometrin päähän meistä pienen joen varteen. Ja tämä oli viimeinen tieto, minkä Voitosta tuona päivänä saimme.

Tuossa vaiheessa minun ja Hellun metsästyspäivä vasta varsinaisesti alkoi. Lähdimme kävelemään kohti haukkupaikkaa, vaikka tietoa sieltä ei enää Ultrapointilla saatu. Oletimme, että jokivarsi on katveessa mobiiliverkoilta, mutta kun etenimme kohti aluetta ja meni puoli tuntia – tunti – puolitoista niin tiesimme, että jossakin on vikaa. Koiraa ei näkynyt eikä kuulunut tarpoessamme paikkaan, josta viimeinen tieto oli tullut. Pystyimme seuraamaan koiran ja hirv(i)en jälkiä jonkin aikaa ollessamme jängillä, mutta sitten nekin katosivat kun nousimme kuivalle maalle. Tuossa vaiheessa olimme kävelleet autolta useamman kilometrin ja olimme kaukana “vihollislinjojen takana”, eli toisten metsästysseurojen alueilla. Kävelimme tuolla suunnalla varmasti yli 10 kilometriä jos minkälaisessa ryteikössä, eikä koirasta saatu havaintoja. Alueella metsästävältä seuralta saadun tiedon mukaan vieras harmaa koira oli juossut hirvisonnin perässä suuntana pohjoinen. Siinä kaikki vihjeet.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä ei Hellulla ja minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin palata autolle. Ajelimme kaikki mahdolliset lähiseutujen metsäautotiet läpi, jututimme muita metsästäjiä, kuulostelimme mahdollista haukkua ja lopulta palasimme vielä pimeällä lähtöpaikkaan, jonne jätimme Voiton oman viltin ja ruokaa. Viheltelimme pilliin ja painelimme auton piippiä, mutta vain kettu kävi kurkistelemassa meitä auton valoissa. Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaarioit hirven koparoimasta, jokeen hukkuneesta ja infarktin saaneesta koirasta. Hellu koitti rauhoitella, että jos se on vähän ottanut osumaa, se tulee kotiin ja jos paljon, niin sillä ei ole enää hätää. En tiedä kuinka paljon tuo lohdutti. Näin yöllä kaksi eri unta, jossa Voitto löytyi.

Sunnuntaiaamuna Hellu soitteli läpi kaikki meidän lähellä olevat metsästysseurat ja ilmoitimme tutka pimeänä kulkevasta koirasta. Saimme yhden kuuman vihjeen illalla tutulla ampumaradalla nukkuneesta jämptistä ja ajellessamme kyseisiä seutuja, outo numero soitti Hellun puhelimeen. Voitto oli vieraan mökin terassilla nukkumassa, mökkiläisen sanoin “ei se minua täällä haittaa, mutta jos haluat hakea pois”. Saatoin ehkä tirauttaa parit ilonkyyneleet tuon puhelun jälkeen. Huoli koirasta oli ollut aivan uskomattoman järkyttävä. Eikä kyllä koiraakaan tarvinnut paljon autoon houkutella, kun ajoimme mökin pihaan ja se näki tutun Subarun ihmisineen. 23 tuntia reissussa riitti.

Jälkikäteen kuulimme, että Voitto oli hämmentänyt naapuriseuran miehiä haukkumalla hirviemää ja vasaa heidän alueillaan monen monta tuntia.  Hyvin oli koira kuulemma haukkunut. Voitto toimi siis juuri kuten hirvikoiran pitääkin, manaili varmaan mielessään että miksi pirussa kukaan ei tule ampumaan tästä ketään. Vaivainen jalka sillä oli hyvin kipeä tuon reissun jälkeen. Jomotus ei ole mikään ihme, jos päivän aikana on tullut mittariin monta kymmentä kilometriä.

Mutta mitä tästä opimme:

1) Ihminen on aivan liian riippuvainen teknologiasta ja siitä, että kaikki tieto pitää saada heti mulle nyt. Miten ihmeessä sitä on voitu sota-aikana pärjätä, kun omat miehet ja pojat ovat olleet rintamalla ja viestintä on tapahtunut kirjepostilla. Nyt mie sain melkein hermoromahduksen kun metsästyskoira oli yön yli metsässä. Naurettavaa.

2) Ultrapoint on vähintään yhtä epäluotettava koiratutka kuin muutkin.

3) Koira pärjää monissa tilanteissa ihmistä paremmin.

4) Kannattaa huolehtia, että koiralla on aina selvät yhteystiedot pannassa tai liivissä. Hellu vahvisti haalistuneet merkinnät aloituspäivän aamuna – onneksi. Itse puin samaan aikaan koiralle ensimmäistä kertaa oranssin huomioliivin, “koska tämä on niin huonon tuurin koira”.

Kuva 1.jpg

Jossain tuolla kuvan kairassa suuri jahtikoila on seikkailut. Voitto on ollut vasta tänään keskiviikkona oma railakas itsensä.

Kahta puolta puuta

En muista olenko ikinä täällä tästä kirjoittanut, mutta tiedättehän tämän elämänvaiheen, kun sukulaiset jankuttavat muutaman parisuhdevuoden jälkeen lapsien teosta. Talonrakentaminen ei yhtään tätä inttämistä lievitä, koska eihän ihminen nyt voi vain haluta rakentaa taloa omaksi ilokseen, vaan kettu pitäisi olla pöntössä jo. Ja onhan teillä noin monta huonettakin. Sitten taas oman ikäiset kaverit haluavat tietää, koska juhlitaan polttareita tai siis että koska me mennään naimisiin. Joko ensi kesänä? Poromiehen kanssa hellustellessa minulle on valjennut, että on myös kolmas jankuttamisen aihe. Jokos sulla on oma merkki?

Ihan puolituntemattomat poromiehet ovat erotuksissa ja vasanleikoissa voineet aloittaa keskustelun tällä kysymyksellä. Kieltävästä vastauksesta seuraa kehoitus sanoa Hellulle, että “laittaa” mullekin oman merkin. Pitäishän se jo olla, sano sie sille heti. Jonkin verran tähän jankutukseen on ehkä vaikuttanut minun sitkas läsnäolo metsässä ja aidoilla.

Pitemmittä puheitta, viime lauantain jälkeen saavat poromiehetkin vaihtaa jankuttamisen aihetta, koska kyllä – kauppakirja toimitettiin palkiselle ja Hellu myi mulle yhden omista merkeistään. Olen virallisesti poronomistaja! Ei ehkä paras mahdollinen aika ryhtyä tähän hommaan – etenkään jos seuraa paikallislehden mielipidepalstaa. Poronhoitoalue ei kuitenkaan onneksi ole samanlaista joka päässä Lappia.

Nyt minun pitäisi vain opetella tunnistamaan omat porot muiden seasta. Häthätää muistan merkin ulkoa. Oikeahalkijapykälätkahenpuolenvasenreiästähalki… Ehkä näin.

Kuvan kantoa maisteleva trio ei välttämättä liity tapaukseen.

DSC_0186.JPG

Ensi viikolla

Ylläolevasta sanaparista muodostui jossakin vaiheessa rakentamisprojektia kirosana. Teemme rakennuksella paljon asioita itse mutta erikoisosaamista vaativat hommat on delegoitu suosiolla ammattilaisille. Vesieristyksissä ja takan suunnittelussa en usko “tein itse ja säästin” -periaatteeseen.  Ammattilaiset, kuten sähkäri, muurari ja lvi-mies ovat aina luvanneet tulla paikalle ensi viikolla. Ensi viikko on monesti ollut oikeasti lupausta seuraava viikko, mutta melko usein myös sitä seuraava, sitä seuraava tai sitä seuraava viikko. Silloin rakentajan verenpaine nousee ja hermo kiristyy. Sitten huomaa, että itseasiassa sitä tekee töissään ja kaveripiirissään itse ihan samaa. Keskustellaan tästä ensi viikolla, käydään ensi viikolla kahvilla, nyt ei kyllä millään ehdi mutta ensi viikolla sitten.

Todella raivostuttavaa. Olen aikonut kirjoittaa blogia heinäkuun lopusta lähtien ensi viikolla. Ainoa tässä elämäntilanteessa oleva asia, joka ei noudata ensi viikon periaatetta, on koira. Sillä ei kiinnosta, pääseekö se ensi viikolla tai ensi viikonloppuna juoksemaan metsään vapaana. Sillä on tylsää NYT ja kakkahätä juuri NYT ja jos se ei NYT pääse purkamaan turhaa energiaa niin sen veuhtomista ei kestä pirukaan. Koiran kanssa ollaan tässä ja nyt.

Ja blogia kirjoitetaan nyt. Kirjoitetaampa rakentamisesta.

Budjetti on aina se, mikä rakentamisessa ja talon ostamisessa mietityttää. Meilläkin budjetti oli suurin empimistä aiheuttava asia. Varsinkin minun kohdallani, kun itselläni ei ole insinöörimäistä otetta numeroihin. Rakentaessa puhutaan isoista rahasummista, ja sen voin todeta että taloa rakentaessa se talo itsessään ei maksa “juuri mitään” (huomatkaa, kuinka ajatteluni on vääristynyt…). Meidän huusholli on suunniteltu Kontion Sarastus C -mallin pohjalta, ja kyseisen pytingin listahinta edullisempana toimituksena on hiukan vajaat 70 000 euroa. Meidän kohdalla talon pohjapiirrosta väänneltiin ja käänneltiin moneen kertaan niin, että se saatiin istumaan tontille ja järvimaisemaan loogisesti. Lisäksi meidän puuosatoimituksen sisältöä rukattiin sen verran, että saamamme tarjous poikkesi listahinnasta. Kontion hinnat taitavat olla myös hieman meidän tilauksen jälkeen pompsahtaneet.

Suurimmat kuluerät talon lisäksi ovat olleet LVI-työt, sähkötyöt ja maanrakennuksen osuus. Hellun työnkuva maanrakennusalan yrityksessä toi viimeisimpään hieman etua meille. Yleensä rakentajille iso kuluerä eli tontti ei käytännössä maksanut meille mitään, koska rakennus tulee appiukkoni maille vuokratontille. Vuosittainen vuokrasumma on vähintäänkin kohtuullinen. Säästimme tässä vaiheessa myös maanmittauskuluja, koska ostotontin paaluttaminen on yllättävän kallista. Olemme tontin suhteen myös hiukan etuoikeutettuja. Tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka kyttäävät tontteja ja taloja Rovaniemen lähialueilta eikä niitä varsinkaan vesistön äärestä noin vain napata. Toki kotiimme pitää ajaa autolla yhdeksän kilometriä soratietä, mutta meille tämä ei ole ongelma – ajaisimme kyseistä tietä edestakaisin viikoittain vaikka asuisimme lähempänä kaupunkia.

Yllättävän kallista on myös moni muu asia rakentamisessa. Hyvin helposti suunnitellessa esimerkiksi kiintokalusteita heilahtaa näppärästi tonni sinne ja toinen tänne. Maltti on valttia, varsinkin kun keittiösuunnittelija hokee silmät palaen, että kannattaa tehdä viimeisen päälle, jos loppuelämäksi rakentaa. Toki tuossa on totta toinen puoli. Silti budjetti kolminkertaistuu hyvin äkkiä, jos aina valitsee juuri sen laatan, kalusteen tai tason minkä haluaa. Kyllähän keittiössä puristekivitaso olisi hieno, mutta säästän mielelläni kolme tonnia ja otan vain tavallisen laminaatin, joka kuitenkin miellyttää silmää. On vain osattava päättää, missä haluaa parasta ja missä perusmalli riittää. Paskaa en huoli rakentaessa mihinkään, kuten en muuallakaan.

Tällä hetkellä visuus meinaa iskeä takkahuonetta tehdessä. Siinä “tein itse ja säästin” toimi osittain, sillä appiukon takamailta löytyi pellin alta jämäpino tuppilautaa. Yhdessä takkahuoneen seinässä on nyt siis vaaleaksi hiottu tuppilautapinta, joka käsiteltiin samalla uvi-waxilla kuin hirsiseinätkin. On upee. Pikkuinen valmistakkakin tuonne löytyi kohtuuhintaan, mutta yllättäen piippu siihen maksaa melkein kaksi kertaa takan itsensä verran. Jurppii, ärsyttää, ei tekisikään mieli maksaa mokomasta. Tällaisia yllättäviä menoja varten kannattaa budjettiin laskea aina pelivaraa. Tuo takka ei onneksi ole mikään elinehto, joten se hankitaan vasta kun kaikki olennainen on kasassa.

Rakennusprojektin aikana fiilikset ovat menneet ylös ja alas. Tavoitteemme on jouluksi kotiin ja tällä hetkellä näyttää, että tavoite saavutetaan. Sohva on kohta tilattava, koska muuten saattaa olla että muuton aikaan istummekin tyynyillä. Budjetissa pysytään, koska mitään suuria yllätyksiä ei pitäisi enää tulla. Talon puurunkoiset väliseinät ovat kaikki valmiit ja paikallaan, katto on paneloitu ja maalattu kaikkialta muualta paitsi olohuoneen korkeasta osuudesta. Olen maalannut ja pinnoittanut makuuhuoneiden väliseinät ja ne huoneet ovat oikeastaan lattiaa, listoja ja ovia vaille valmiit. Jäljellä olevat työt ovat siis pitkälti erikoismiesten heiniä. Sen jälkeen paikalleen asennetaan kiintokalusteet ja listat, Hellu rakentaa sydämellä suunnittelemansa saunan ja… siinäkö se olisi? Valmistuuko tämä oikeasti? Tuskin ihan ensi viikolla tai ensi kuussakaan, mutta jouluksi kuitenkin.

Sitten en kyllä tee juuri mitään. Kuvia olen ottanut karmean vähän raksalta, mutta tässä pari:

IMG_5615.JPG

Makuuhuoneen tehosteseinä. Rullailin siihen pitkänukkaisella telalla Tikkurilan Tunto Hienoa. Telanjäljet hieman näkyvät ja saavat näkyäkin. Pinta on karhea.

IMG_5618.JPG

Yllä toimistohuoneen tehosteseinä, sama Tikkurilan tökötti kuin edellisessä. Vetelin pinnoitetta telalla ronskisti ristiin rastiin ja sitten tapettilastalla pyyhin kuvioa. Märkänä lopputulos oli aika kirjava kuten kuvassa, ja pintaa piti parsia myöhemmin kun sen kuivuttua vasta näki mistä pohjamaali vielä paistoi. Parsiminen tapahtui tapettilastalla lätkimällä. Näiden Tunto Hieno -pinnoitteiden kanssa ei kannata sievistellä yhtään vaan puljata runsaasti. Silloin kun itse luulee että “nyt tässä on paksusti tavaraa” niin kannattaa lisätä vielä vähän.

IMG_5612.jpg

Tuhtia on.

IMG_5507.JPG

Tästä kuvasta on jo edistytty paljon. Kuva napattu saunan nurkasta, timpurit seisoskelevat keittiössä. Melkein kaikki seinät ovat tällä hetkellä jo kiinni ja katon sähköpiuhat piilossa panelin alla. Myös ikkunapielet on jo sisältä laudoitettu, eli tuota vihreää viheliäistä Sitkoflex-teippiä ei näy enää juuri missään. Inhoan sitä.

Taidan ottaa viikonlopun aikana lisää kuvia, niin näette missä mennään.

Mielessä: Jahtikausi 2016

Sisäinen vuosikelloni toimii kuin junan vessa. Samaan aikaan kun olen nyt päässyt oikeaan kesäfiilikseen pyöräilyn, runsaasti nautitun jäätelön ja uintireissujen kautta niin lähitulevaisuudessa häämöttää alkava metsästyskausi. Tulee mietittyä hankintoja ja suunniteltua harjoittelua itselle ja koiralle. Kovasti odotan myös tietoja riistakannoista ja lupamääristä.

Tänä kesänä en ole käynyt ampumassa kertaakaan. Sille asialle pitäisi tehdä jotakin, koska haluan lähteä metille edes kohtuullisen varmalla fiiliksellä. Hirvikoetta ei vielä tarvitsisi ampua, mutta voisin senkin käydä harjoituksen vuoksi (olen niin kamala jännittäjä) jos ehdin.  Ajatus oman aseen ostamisesta on myös vahvistunut. Olen aloittanut hirvestämisen Hellun vanhalla 308:lla, jonka toimivuudessa ikä näkyy jo. Lippaan kanssa pitää olla huolella ettei se jää liian löysälle ja tipahda sammalikkoon ja vanhahko ase on jo hieman kränkkänä. Haluaisin uuden, sellaisen, joka toimii kuin ajatus. Suunnitelmana on edelleen hankkia 308 koska samaa kivääriä voisin käyttää linnustamisessa. Harmi vain, että rakentamisen aikana tässä on hiukan isompiakin rahareikiä – aseen osto saattaa siirtyä.

Toinen asetta hieman edullisempi hankintaidea on riistakamera. Olen kuvitellut niiden kuvalaadun olevan edelleen mustavalkoista, rakeista ja kerrassaan surkeaa, mutta olempa ollut väärässä. HD-laatua pukkaa. Lisäksi talomme huudeilla liikkuu jäljistä päätellen ainakin yksi ylivuotias hirvi – olen utelias ja haluan kuvamateriaalia. Hellu ei jostain syystä ole innostunut tähän asiaan, mikä on minusta vähän huvittavaa. Kuinka monen miehen muija jankuttaa siitä että haluaisi talouteen riistakameran? Pitäisi tehdä taustatutkimusta riistakameroiden hinta-laatusuhteista.

Kolmas hankinta, joka on enemmän Hellun heiniä, on Garminin tutkapanta (Astro tai Alpha) koiralle. Metsästelemme melko haastavissa maastoissa, missä on paljon katvealueita mobiiliverkoissa. Tämä on aiheuttanut kännykän avulla käytettävän Ultrapointin kanssa ongelmia. Garminissa ei oltaisi kännykkäverkkojen armoilla, mutta toisaalta kantavuus on huonompi. Saa nähdä miten tehdään, voin vaikka kirjoittaa pannoista vertailukokemuksia jos Garminin versio hommataan. Ultrapointtiakaan ei olla pois laittamassa vaan toinen panta tulisi lisäksi. Sittenhän sen näkee kumpaa tulee enemmän käytettyä.

Tarvitsisin myös uuden metsästystakin. Minulla ei ole alkusyksyn lämpimiin keleihin oikein hyvää äänetöntä takkia – Haltin puvun takki on aivan liian topattu plussa-asteille. Jonkinlainen istuva softshell-ratkaisu tai kevyt gore-tex olisi mielessä. Tätä listaa kootessa alkaa taas vaikuttaa siltä, ettei kannata hirvenlihakilolle hintaa laskea. Toisaalta jotkut ostavat samalla rahalla designlamppuja ja toiset kulauttavat ne kurkusta alas. Kaikki välineurheilijan häpeä siis pois.

Aivan oman höysteensä metsästyskauteen tuo jännitys koiran toimimisesta. Voitto on elellyt tavallista kotikoiran elämää viime syksyn jälkeen. Mokomasta lussukasta on vaikea kuvitella, että se haukkuisi tosissaan hirveä saati sitten karhua. Viime syksynä Voitto kuitenkin jo antoi merkkinsä eli hirvet kiinnostavat ja haukkuakin se todella osaa. Mikään ei ole silti kiveen kirjoitettua joten on todella kihelmöivän jännittävää nähdä kuinka homma alkaa toimia hieman varttuneemman elikon kanssa. Syyskuussa ikää tulee hurjat 2 vuotta.

En vielä varsinaisesti odota syksyä – kesä on ihan kiva – mutta ei sen saapuminenkaan yhtään haittaa kun on luvassa kaikenlaista mukavaa. Tuuheaturkkinen sesse sen sijaan manaa helteet alimpiin kerroksiin.

IMG_5421.JPG

Kohti omaa himaa

Varsinaista talonrakennusprojektia on takana reilut kaksi kuukautta, ja mietin eilen illalla että mitäköhän sitä oli tapana tehdä entisaikoina kun viikonloput olivat vapaata? Ilmeisesti retkeilin, kun olen ruvennut tällaista blogiakin kirjoittamaan. Nyt puhun kuitenkin talosta.

Talo on siis lamellihirttä, kooltaan keskiverto reilut 120 neliöä kolmella makuuhuoneella yhdessä kerroksessa. Suunnittelimme kaksikerroksista vaihtoehtoa ja rinnetalokin tontille sopisi, mutta totesimme yhdessä kerroksessa olon käytännölliseksi vaihtoehdoksi. Ilmettä taloon tuo täyskorkea olohuone, jossa on erkkeri korkeilla ikkunoilla järvimaiseman suuntaan. Valitsimme hirsitalon, koska se passasi kaikista parhaiten meidän tyyliin, tarpeisiin ja tontin maisemaan. Hirsitalossa on hyvät ja huonot puolensa, ja maallikkona avaan niitä tässä.

Mukavaa hirsitalon rakentamisessa on se, että valmista pintaa tulee nopeasti. Kun kehikkoa pystytettiin, se makuuhuoneen takaseinä oli sitten siinä. Ei villottamista, levyttämistä, kittaamista, maalausta, tapetointia… mitä kappaletavaratalon tekemiseen ikinä kuuluukaan. Toisaalta valmis hirsipinta on armoton. Jos talkoolaisen työkenkä potkaisee hirteen yläasteen seinältä tutun mustan jäljen, se ei lähde kuin hiomalla. Laiska laittaa viirun kohdalle taulun. Hirrestä rakentaessa pitää muistaa myös, että sen ulkopintaan voi kosteuden vuoksi nousta aikojen saatossa hometta. Tämä estetään levittämällä puuhun tyrmäävän myrkyllisen hajuinen homeenestoaine ennen muuta pintakäsittelyä. Joissakin hirsitalopaketeissa kai vastaava käsittely puun pinnassa on jo valmiiksi.

Talon ulkopintojen värin valinta oli uskomattoman helppo. Halusimme tervamaisen ruskeaa valttia, josta puunsyyt jäävät näkyviin. Hypistelimme maalikaupassa kahta mallilätkää ehkä viisi minuuttia, otimme toisen ja siitä tuli kerralla hyvä. Tummahko ruskea sopii erinomaisesti mäntymetsämaisemaan ja valkoiset terassitolpat ja ikkunapuitteet raikastavat ilmeen. Ikävä kyllä tummahko Valtti oli erittäin nirso levitettävä. Oli tosissaan keskityttävä häivyttämiseen ja tasaisiin, puunsyynmukaisiin vetoihin. Kaikki pensselin virheliikut näkyivät ja pinnan piti olla kunnolla kuiva toisella käsittelykerralla, jotta lopputuloksesta tuli riittävän tasainen.  Valttaus oli muuten kätevä tehdä heti kun mahdollista eli ennen ikkunoiden paikalleen laittoa – ei tarvinnut varoa roiskeita.

IMG_5316.JPG

IMG_5305.JPG

Pintojen suhteen eniten harmaita hiuksia minulle aiheutti mäntypuun hirvittävän nopea tummuminen. Pyörsimme Hellun kanssa ensimmäisen päätöksen vahata sisäpinnat läpikuultavan vaaleiksi ja päätimme sittenkin jättää hirsipinnat näkyviin. Ne saa helpommin myöhemmin piiloon kuin takaisin esille. Halusin silti pinnan jäävän mahdollisimman pitkään mahdollisimman vaaleaksi ja aluksi vaikutti, ettei siihen löydy mitään konstia. Maalikaupastamme löytyi kuitenkin UV-suojalla varustettu puuvaha, joka lupaa ainakin hidastaa puun tummumista. Vahaa saa kevyesti valkoiseksi sävytettynä ja värittömänä. Pääsin käsittelemään hirsipinnat muutama viikko sitten ensimmäisen kerran ja nehän olivat jo tummuneet jonkin verran. Sävytetty vaha kuitenkin taittoi pahimman keltaisuuden pois. Melko juoksevan vahan levittäminen oli hirmu mukavaa puuhaa ja jälki oli mieluista. Käsittelin pinnat kahteen kertaan ja pyyhin ne käsittelyjen välissä hienolla hiomapaperilla. Pinta on nyt hyvin likaahylkivä ja helppo puhdistaa.

IMG_5394.JPG

IMG_5392.JPG

Hirsitaloa rakentaessa asia, jota minun keskittymiskyvyllä ei pystyisi hoitamaan, on laskeumavara. Kun hirsiä ladotaan päällekkäin, ne eivät asetu heti paikalleen vaan hirsi painuu eli laskeutuu muutamia senttejä parin seuraavan vuoden aikana. Yleensä luminen talvi painaa hirret lopullisesti paikalleen. Kuitenkin tuo laskeutuminen pitää huomioida valehtelematta joka paikassa. Ikkunoiden ja ovien päällä pitää olla tilaa ja reunoissa karapuut, joita pitkin ikkuna pääsee liukumaan vaikka hirret painuvatkin alaspäin. Seinät eivät saa olla täysin kiinni katon koolauksissa ja koko ajan pitää olla tarkkana, että laskeumavara huomioidaan joka paikassa ettei mikään kohta pidättele rakennusta. Puu on ihana elävä materiaali sekä hyvässä että pahassa.

Hirsitalon energiatehokkuuden (tai -tehottomuuden)  vuoksi rakentamisesta enemmän ymmärtävä Hellu vannoi vielä muutama vuosi sitten, ettei ainakaan hirsitaloa koskaan rakenna. Kuitenkin hyvät kokemukset lähipiirissä loivat uskoa siihen, että Kontio-talon tiiveys riittää. Taloomme tulee maalämpö ja takkaleivinuuni, joten hätää ei pitäisi lämmityksen suhteen tulla. Lisäksi minun prioriteettilistalla hyvä sisäilma on erittäin korkealla. Ekohippi minussa tykkää puusta hiiltäsitovana rakennusmateriaalina. Minusta on erikoista, että hirsirakennuksen energiatehokkuuslaskelmissa ei huomioida sitä kuinka paljon vähemmän sen valmistaminen vie energiaa kuin ns. muovitalon valmistaminen. Ainoa mittari on energiankulutus valmiissa talossa. Rankkua hirsitaloille pukkaa seinän huonosta lämmönpitävyydestä, ja tätä pitää kompensoida esimerkiksi muita rakennuksia paremmat lämpöarvot omaavilla ikkunoilla. Joku varmasti tietää näistä asioista minua enemmän, mutta tällä mennään ny.

IMG_5393.JPG

Viime viikonlopun aikana talon huonejako selkiytyi, kun Hellu assistentteineen sai rakennettua väliseinien rungot. Olen edelleen tyytyväinen pohjaratkaisuun, jossa on neliöitä juuri oikeissa paikoissa. Ei turhia käytäviä ja riittävän suuri kodinhoitohuone vaatehuoneineen ovat erittäin jees meidän harrastuksia ajatellen. Sisustusratkaisut on tehty pintojen osalta jo talvella. Kaikkialle muualle paitsi makuuhuoneisiin meillä tulee tummanharmaa laattalattia ja kattopaneelit maalataan valkoisiksi. Tämä ratkaisu varmasti ryhdistää hirsipintaa, mielestäni tila menee tukkoon jos puuta on liikaa. Samalla ryhtilinjalla valitsimme myös keittiöön mustavalkoiset kaapistot. Kahteen makuuhuoneeseen tulee yksi ei-puuta-oleva seinä, johon olen suunnitellut tehostemaalipintaa värillä X. Tapettia en halua missään tapauksessa minnekään. Yhdestä makuuhuoneesta tulee takkahuone, josta Hellu haaveilee eräkämppähenkistä tilaa. Sinne tulee pieni kevyt kamina ja ehkä tuppilautakatto… tai jotain. Näen Hellun silmissä kiiluvat seinälle ripustetut hirventaljat ja -sarvet. Huoneen linjasta melko varmasti keskustellaan vielä. Vitsailtiin kumpikin, että laitetaan kaminaksi vanha kunnon Jotuli ja sohvan sijasta rakennetaan laveri. Jos jostain saisi vielä sisustushiirenpapanoita niin kämppätunnelma olisi taattu.

Että tässä ollaan menossa nyt. Tokihan raksalla käy eri vaiheissa sähkäri, muurari ja lvi-mies, mutta puuosia nakerramme itse sen mitä ehdimme. Tai mie itseasiassa keskityn lähinnä pensselihommiin, mutta niitä kyllä piisaa. Ja yhtenä viikonloppuna sain käteeni Makitan ja sain kunnian ruuvata ihan itse terassilautoja paikalleen. Tunsin itseni oikeaksi raksanaiseksi.

Jossain vaiheessa on silti karattava vaeltamaan. Muuten ei kestä nuppi.

IMG_3944