Kymmenen kuvaa vasanleikosta

Eilen oli meillä ensimmäinen vasanleikko. Vähän nolosti jouduttiin lähtemään aivan liian aikaisin pois turistien tyyliin, kun hellulla oli aamuksi töihin. Mutta minkäs teet, jotkut joutuvat tekemään porohomman lisäksi muutakin työtä. Ehkä joskus hellu saa paneutua pelkästään tähän. Aidalla oli kyllä paljon väkeä: monen maalaisia, monen ikäisiä ja monen kokoisia. Lappujen laittajia ja vasojen kiinniottajia oli niin paljon, että mie siirryin suosiolla kuvaushommiin. Olisi ollut kiva jäädä pitemmäksi aikaa aidalle, koska aamuyöllä nuo nuorimmat ja innokkaimmat tekijät ovat jo unilla ja muutenkin väki aina silloin vähenee.

Jos joku on ihan ulapalla, niin vasanleikossa tosi isoon aitaan kerätty porotokka pannaan pienemmissä erissä pienempään aitaan. Sitten vielä pienemmissä osissa ne ajetaan hurstin (kuva 5.) avulla hyppyrin (kuva 7.) läpi pienempään aitaan, vasat erikseen. Niille vasoille, joilla ei ole vielä merkkiä korvassa, pannaan numerolappu kaulaan. Sitten ne päästetään takaisin vähän isompaan aitaan.

Kun tokka rauhoittuu isompaan aitaan, niin poromiehet menevät lappujen kanssa tiiraamaan, että minkänumeroinen vasa juovoo eli seuraa kenenkin vaadinta. Paperiin merkitään vasan numero ja poromiehen nimi (Edittiä: kuulemma vain amatöörit merkkaavat nimen, muut piirtävät merkin paperiin). Sen jälkeen verrataan, ovatko kaikki poromiehet merkanneet lappuihinsa samalla tavalla. Jos on epäselvyyksiä, niin katotaan uuestaan. Sitten vasat laukotetaan taas osissa hyppyrin läpi pikkuaitaan. Siellä niitä otetaan kiinni, huuetaan lapun numero ja sitten joku lukee papereista omistajan nimen. Sitten leikataan vasalle omistajansa mukainen merkki. Lappu kaulasta ja vapaus koittaa.

Minun on niin vaikea käsittää, miten poromiehet voivat tunnistaa poron korvamerkin kaukaakin ja muistaa ulkoa kymmeniä ja kymmeniä merkkejä. Mutta näistä jutuista voisi kirjoittaa joskus enemmänkin, tässä tunnelmia eiliseltä:

 

1. Suopursutkin kukkii. (Edittiä: Kuvassa hellun pari.)

VAAMITJAVASA

2. Jos vasat lipsahtavat väärään osastoon, otetaan ne vimmalla (tuo keppi) kiinni.

VIMMA

3. “Äiti katso, tuo tuijottaa!”

ÄITIKATO

4. Valkkovasa pötköttää. Ne nukkuu aina paljon ja pötköttää paljon. En käsitä miksi.

VALKKOVASA.JPG5. Hursti. Sillä ajetaan porot isosta aidasta pienempään, ja voi rajata helposti isoa aitaa pienemmäksi.

HURSTI6. Huutamalla ja ajamalla pannaan porot pienempään aitaan. Kamala pölinä!

PÖLISEE7. Monenlaista touhua! Tuo kuvassa näkyvä rakennelma on hyppyri. Kun vaatimet ja vasat ajetaan käytävää pitkin sitä kohti, emät hyppivät luonnostaan sen yli ja vasat menevät ali. Näin saadaan vasat helposti erilleen laputettavaksi tai merkattavaksi. Toki osa lipsahtaa joskus väärään osastoon…

TOUHUA8. Leuasta kiinni ja odotellaan poromiestä leikkaamaan merkit. Vasat rauhottuu kun pitelee leuasta.

MERKINODOTUS9. Merkin leikkaaminen on taitolaji. Verta ei tule juuri yhtään.

MERKINLEIKKUU10. Helluki leikkaa!

LEIKKO

Advertisements

Sanni seuraa, lukee, kuuntelee

Blogin alkutohinoissa listasin yhteen kirjoitukseen blogiesikuviani. Tämä lista on kesän mittaan mennyt aivan uusiksi ja esikuvan aseman ovat säilyttäneet tähän päivään mennessä vain Kukka Laakso ja Y by Jenny sivublogeineen. Sitä näköjään oppii arvostamaan erilaisia asioita kun rupeaa itse tekemään. Ja koska internet ei nuku koskaan, on turha odottaa että lukijat ja kirjoittajat pysyisivät samanlaisina aina ja ikuisesti.

Perustettuani tämän blogin, aloin sivutoimenpiteenä etsiskellä muita ulkoilu- ja retkeilyaiheisia blogeja. Tutustuin näihin ihan oman kehittymisen ja mielenkiinnon takia, koska ihminen oppii paljolti matkimalla. Pyöränhankinta vei pyöräily- ja triahtlonblogien ääreen ja muutenkin kestävyysurheiluaiheiset blogit ovat nyt tapetilla. Esikuviksi en näitä sanoisi, mutta inspiroijiksi kylläkin. Luvussa ovat tällä hetkellä esimerkiksi nämä:

Liikuntapäiväkirja 

Endorfiinikoukussa

Hannan pyöräilyblogi

Ninnin energianurkkaus

Luontoloinen

Ylämäki

Satunnainen haahuilija

Treenaamisen sietämätön keveys

Metsälle

Eniten ehkä minua harmittavat mainiot blogit, jotka päivittyvät harvoin. Toinen merkittävä asia on mahdollisuus seurata blogia Bloglovinissa. Sen avulla muistaa harvemminkin päivittyvien blogien olemassaolon – muuten ne kyllä unohtuvat, jos ei Facebook-ryhmääkään ole. Relaa.comista löysin äsken valtavan kasan minulta piilossa olleita blogeja. Siinä hupenee hetki, kun tsekkaan löytääkö noista joku tien sydämeeni.

Ja kuten olen maininnut, olen ihan pienesti Peltsi-fani. No, tänä aamuna löysin Peltsin kesäohjelman Yle Puheen netistä! Salille lähtöni viivästyi kun piti kuunnella tämä ohjelma loppuun, Baba Lybeck on aika cool. Sitten aloin tiirata, että mitäs muita aiheita Peltsi on ohjelmassaan käsitellyt… No retkeilyä! Ja pyöräilyä! Käykäähän kuuntelemassa. Itse ajattelin testata, olisiko juoksulenkillä kaupungissa kiva kuunnella tämmöistä ohjelmaa ja säästänkin pyöräilyä käsittelevän jakson siihen.

Mieluisaa kesälukemista minulla ei ole vielä tarttunut käteen. Olen hypistellyt kirjakaupassa pokkarihyllyä ja kirjastossa juuri palautettuja opuksia, mutta mikään ei nappaa. Yritin katsoa onko Cecilie Skogista olemassa kirjaa, muttei löytynyt suomeksi… ja norja ei minulla oikein taitu vielä. Pitänee alkaa aktiivisemmin etsiskellä kirjallisuutta.

Kylymää kyytiä

Kävin ekkaa kertaa yhteisellä lenkillä pyöräharrastuskonsulttihenkilön kanssa. Vaati jonkin verran psyykkausta ja varustemietintöjä lähtiä tuone yheksän asteen lämpötilaan ja tuuleen polkemaan, vielä kun sateen uhka leijui yllä pään. Kun ei sitä keviää takkikaan tosiaan vielä ole. Mutta tällä kertaa pyöräily voitti työhakemusten värkkäämisen, ja lähtö tuli.

Odotellessani ulkona lenkkiseuraa naapureiden kesävieras – vanhempi mieshenkilö – halusi ehdottomasti päästä kommentoimaan tätä harrastusta. Oli sanojensa mukaan nuorena ollut kova pyöräilemään. Lokasuojat pitäisi kuulemma pyörässä olla koska muuten on selkä kurassa ja kerran puoleen tuntiin pitää juoda hartsporttia. Ja kaupungissa klossit on vaaralliset. Menin takaisin sisälle odottamaan loppuajaksi ja otin hätäisen selfien kun en muutakaan keksinyt.

pyöräselfie

Epäilin etukäteen, että tästä tulee piinaa kun kilometrejä ei ole kovin mahdottomia kertynyt ja toisella on sekä kunnon maantiepyörän renkaat että enemmän kokemusta. Sain kuitenkin ilokseni palautetta, että parhaiten olen tähän mennessä pysynyt konsulttihenkilön matkassa (jos jotakin triatlonistia ei lasketa matkaan). Kilpailuviettiäni siis hellittiin, ja kun sain haasteen Ounasvaaran Sky Hotellin valloituksesta, otin sen vastaan. Melkoista reisiraastoa oli se koitos, mutta pihinän kera nousin viimeisenkin mäentöppyrän hotellin pihaan. Ja olin oikein iloinen! Sykkeet kävi kyllä tapissa, mittari näytti maksimin lenkillä olleen 187.  Vaikea kuitenkin uskoa tuota lukua, koska tietääkseni koskaan sykkeeni ei nuin kova ole ollut. Laskennallisesti minun maksimi olisi kai tuota luokkaa mutta koskaan en ole sitä sauttanut. Kai. Nämä sykehommat on minusta vähän semmosia ja tämmösiä.

Sportstrackerin tietojen perusteella näyttää, että meikäläisen keskinopeus olisi semmosta  24-25 km/h. Ehkä vähän alle. Kaverin perässä uskalsin päästellä alamäet kovempaa kuin yksin, liekkö siinäkin joku yllytyshulluus kyseessä: kun tuokin niin miekin. Kerran meinasin kaatua ojaan klossien takia. Keskittyminen herpaantui ja melkein ajoin toisen takarenkaaseen pahki kun edessä oli risteysalueen tietyömaa. Säilytin kuitenkin balanssin kun sain toisen koiven kiskaistua irti. Parkaisin kyllä.

Muuten klosseilla pyörittäminen tuntuu aika luontevalta. Vain toisinaan huomaan junttaavani etureisillä mutta äkkiä siitä pääsee erilleen. Ehkä salilla spinninkipyörällä lämmitellessä olen oppinut tekniikkaa. Pohkeisiin pyörittely kyllä ottaa aikalailla, ja takareisiin. Havaitsin myös, että silloin kun klosseilla veivatessa hapottaa, se polte on aivan jatkuvaa.

Mainittakoon nyt, että oikea pikkuvarvas välillä puutuu, mutta katson nyt onko se tottumisesta vai klossien asennosta kiinni.

Vasta kotona huomasin, kuinka jäässä olin. Erityisesti olkavarret ja vatsa. Sulin vasta höyryävässä suihkussa. Mutta oli kyllä kivempi polkea seurassa kuin yksin! Pituutta lenkille tuli 37 km, aikaa meni vajaat pari tuntia ja tältä se näytti:

reitti

Aloin ihmettelemään että mitä nuo jalkapalloilijoiden kuvat ovat tässä, mutta nehän merkkaavat Lappsetin ulkoliikuntapaikkoja! Aina oppii uutta näistä vehkeistä.

Takkidilemma

Koska tämä meidän kesä on nyt kerta tämmöinen, niin minun suuri kevyen juoksu/pyöräilytakin hankinta on nyt aikaistunut loppukesästä tähän hetkeen. Takkejahan ulkoilmassa viihtyvällä ei voi koskaan olla liikaa. Keväällä ystäväni Sailan (hei vain) kanssa päivittelimme, että mitä ihmettä semmoisella ohuen ohuella juoksutakilla tekee. Kaupat tuntuivat niitä silloin pullistelevan. No nyt mie olen tätä asiaa ja Suomen epävakaata kesää prosessoinut, ja tarve on synnytetty.

Semmoinen ohut takki toimii tuulenkatkaisijana pitkähihaista paitaa paremmin eikä silti ole liian kuuma tai rajoittava liikkumiseen. Minulla on garderoobissa rakastettu G1000-takki jota voi vahata kelin mukaan vettä ja tuulta hylkiväksi, on hiihtoon soveltuva haaklööffssin windstopperi, on tuntemukseltaan jätesäkkiä muistuttava kalvohellyhansseeni ja on joku kepuli catmandoo joka on typerä malliltaan ja olikin minulla istutustakkina. Hellyhansseenin tilalle haluaisin jonkun goretextakin, mutta se siirtyköön paremman budjetin aikoihin eli toivottavasti jo ensi syksyyn.

Mutta nyt, se urheilutakki. Kriteereinä olisi keveys ja kohtuulliset hengittävyys, tuulenpitävyys ja vettähylkivyys. Takki olisi myös kätevä saada sullottua pyörän satulalaukkuun tai johonkin repuntaskuun kaiken varalta. Lisäksi pyörälenkkejä ajatellen se saisi olla jotakin räikeää, näkyvää väriä. Olen useammin kuin kerran säikähtänyt täälläpäin maantiepyöräilijöitä, jotka tummien vaatteiden takia havaitsee autojen seasta vasta ihan liian myöhään. Mie haluan näkyä ihan turvallisuuteni vuoksi. Epätyypilliset neonpinkki, keltainen ja vihreä olisivat siis vaihtoehtoina. Takin pitäisi olla myös takaa riittävän pitkä, että selkä pysyy suojassa ja taskujen pitäisi olla mieluummin takana kuin edessä. Huppu on must. Ja mallilta takki saisi olla aika simppeli, ei kuviollinen tai liian teknissporttinen. Tämmöisten ohkaisten takkien hintahaarukka tuntuu olevan noin 50-150 euroa ja tuosta keskiväliltä uskon saavani hyvän ja mieluisan. Jos se tällaisilla kriteereillä on edes mahdollista.

Ja kuinka ollakkaan, ensimmäinen ja helpoiten löytyvä vaihtoehto on Haglöfsin Shield Q Hood -takki. Että terkut vaan Marikalle, tää on niin tätä. Takki on hyvännäköinen ja oloinen, ei moitittavaa. Periaatteesta en kuitenkaan haluaisi pulittaa takista H-lisää, ja muutenkin. Hellulla on sama mustana miesten mallina. Kuinka tuulipukukansalaismaista. Kai on olemassa muutakin?

Huomattavasti kohtuuhintaisempi vaihtoehto löytyi Marmotilta. Hyvännäköinen, speksit ookoo mutta tuo malli huolettaa. Onkohan liian tuppana, eli näkyykö 10 cm selkänahkaa kun hyppää pyörän selkään? Näyttää ainakin siltä. Pitäisi päästä sovittamaan. Jos joku on hypistellyt tätä takkia livenä, niin kuvailehan tuntumaasi? Pieneen tilaan ainakin menee Youtube-videon perusteella.

Kokeilin myös tällaista Asicsen höyhenenohutta juoksentelutakkia. Malli oli minun rungolle aivan väärä, hartioita ahdisti ja vyörätö löpsötti. Tämä Adidaksen takki taas oli liian kapea lantiolta ja seuraava koko oli liian iso hartioista. Ulkonäkö oli kyllä oikein kiva, retroraitaa ja muuta oli siinä.

Jotenkin minulla on uskoa näihin ulkoiluvaatemerkkeihin takkien teossa enemmän kuin perus nikeadidasreebok-linjaan, vaikka muuten niiden urheilukamat miellyttävät. Vinkkejä kaipaan, keväällä tuntui että näitä takkeja on joka paikka täynnä ja himoitsin vähän niitä kaikkia, mutta nyt tarpeen synnyttyä niitä hienoja ei tunnukaan löytyvän. Tässä saattaa toki käydä niin, että ennenkuin teen mitään ratkaisuja, helteet palaavat ja takkiasia unohtuu hetkeksi.

 

Klossien asentelua ja juhannushei

Juhannus meni. Tuntui kyllä aika tavalliselta viikonlopulta, kun kaikki mahdolliset suunnitelmat kosahtivat sään takia. Se oli oikeasti yhtä surkea kuin viime joulupäivänä: viisi astetta lämmintä, vesisade, tuuli. Moinen sää ei kuulu juhannukseen eikä jouluun mutta molempina se on nyt ollut.

Ykkösvaihtoehto olisi ollut poromettään meno, mutta arktiset olosuhteet eivät suosineet tätä hommaa. Kakkosvaihtoehto olisi ollut mennä koko yöksi Meltausjoelle kalaan ja tulistelemaan, mutta paleltunut sinne olisi. Minun kotikotona vieraillessamme grilliruoat valmistettiin uunissa sisällä, koska pakkokärvistely on typerää. Yritimme lohdutukseksi narrata haukia veneestä kun aurinko vähän pilkotti, mutta synkkä pilvi tuli ja palellutti ja kasteli. Kylmä karhu palellutti näppejä entistä enemmän, hyi.

 

kalassa

Tännään hellu sitten lähti iltapäivästä poromettään, mie olisin halunnu mukkaan mutta ehdin aamulla käydä koiran kanssa yli 8 km metsälenkin. Se sai piisata, koska joskus poromettässä jalkamies joutuu oikeasti aika koville ja saa puuskuttaa tosissaan mönkijöiden ja porojen perässä. Nyt tuntuu, että on ollu niin tylsä päivä, että se puuskuttaminen ja kärsiminen olisi voinut olla kivempaa kuin tämä.

Päätin kuitenkin saada tänään jotakin aikaan, ja kaivoin viimeinkin pyöräilykengät ja klossit kaapista ja päätin ruveta asennushommiin. Oikein voimani tunnossa ja itsenäisenä naisena tuumailin, että tähänhän ei insinöörejä tarvita. Aluksi meinasi kyllä mennä sormi suuhun. Kun kengät lopulta sai loksumaan polkimiin ja pois, homma tuntui aivan yksinkertaiselta. Mutta vaiheet tässä teille kuvin:

Ensin telkkari päälle, koska jalkapalloa BEL-RUS. Urheilu telkkarissa rauhoittaa minut aina, ja äänessä oli selostajana varma ja vakaa Tapio Suominen! Iloinen yllätys.

Image

Sitten levitellään osat ja ohjeet matolle:

shimanoklossit

Kenkien malli on siis Shimanon SH-M088L. Ilmeisesti näistä on olemassa naisten malliakin, mutta miesten kengistä koko löytyi ja istuvuuskin oli aivan hyvä. En siis osannut kaivata mitään sirompaa. Tämä kenkä on maastopyöräilykenkä, ei sellainen kova ja jäykkä maantiekenkä. Tämmöinen malli ja näihin soveltuvat polkimet kulkevat siis koodilla SPD, kun taas maantiekenkälaatikon kyljessä on koodi SPD-SL. Kenkiä ja polkimia ostellessa pitää tietää soveltuvatko ne keskenään yhteen. Maastokenkä on vähän käveltävämpi, sillä klossi menee syvemmälle pohjan “rakoon”. Tällöin kauppareissulla ei tarvitse vaihtoronttosia. Ja kun ajattelee cyclocross-pyörää ja sen pohjimmaista käyttötarkoitusta myös hiekkateiden menopelinä, on maastokenkä käytännöllisempi ratkaisu. Alunperin kuvittelin tarvitsevani maantiekengän, mutta erään urheiluliikeketjun myyjä ja konsulttihenkilöni sanoivat että tämmöinen on mulle hyvä. Uskoin heitä. Ostin kengät lopulta Mountain Bike Centeristä Rovaniemeltä, koska pikkupuoteja tuen mieluusti asiakaspalvelusta huolimatta.

IMG_2012

 

Tuo läpykkä meni kengän sisuksiin pohjallisen alle. Ei ollut kovin vaikeaa. Kaiken lopuksi tuon päälle lätättiin vedenpitävä tarra ettei pohja valskaa.

IMG_2013

Kuvassa klossit. Blondi joutui vähän aikaa miettimään, että miten päin nämä tulevat. Riittävän kauan ohjeita tuijottaessa tajusin homman. Rypyläpuoli pohjaa vasten.

klossi

Reiät kohilleen, kaikki palaset kutakuinkin keskelle ja ruuveilla kiinni. Klosseja pystyy säätämään aika reilusti pituussuunnassa ja sivusuunnassa luonnollisesti vähän vähemmän. Päätin koittaa laittaa nuo nyt kutakuinkin keskelle kaikkia säätöjä, niin voin niitä sitten muutella kun alan tajuta tästä enemmän ja saan vähän tuntumaa.

IMG_2017

Ja sitten miettimään miten tämän saa kiinni polkimeen? Oikeasti, oli yllättävän hankalaa. Löysytin polkimen ruuvia, että irroittaminen ja kiinnittäminen olisivat mahdollisimman helppoja näin aluksi. Silti vasta väkivallalla väännettyäni ja kaikkia kikkoja kokeiltuani hoksasin miten tuo kenkä polkimeen kiinni naksahtaa. En osaa selittää sitä, alas ja eteenpäin jotenkin. Ääni on kova, luulin aluksi että jotain hajosi. Irroittaminen oli huomattavasti helpompaa. Kantapäätä sivuun ja naks – irti on. Kokeilin jo hommaa siis kengät jalassakin vaikka kuvassa jalkaa ei ole. Vähän vaatii vielä kuivaharjoittelua koipi kerrallaan että varmasti sujuu enkä ole heti pyörän kanssa pusikossa nurin.

lukkopoljin

Tehokkaammin tästä olisin varmasti selvinnyt hakemalla netistä jonkin tutoriaalin, tai vaihtoehtoisesti myös hellun avustuksella (eli katsoisin vierestä kun hellu laittaa). Mutta tee-se-itse-Sannikin tähän pystyi, joten kuka tahansa pystyy! Ja nyt näiden kuvien perusteella sivuille eksyvät asiantuntijat voivat puuttua mahdollisiin virheisiin. Jokohan huomenna uskallan baanalle? 8)

Vääryyttä!

Näin se Sannin usko ihmiskuntaan horjahtelee. Kiukuttaa, harmittaa. Epärehellisyys ja välinpitämättömyys ovat valloillaan.

Tässä uutinen täältä Rovaniemen seuduilta. Itsellä ei tule hirveästi käytettyä noita paikallisia laavuja, mutta toisinaan kyllä. Ja silloin sitä vitsaillaan, että mennään laavulle X jos ei sitä ole jo poltettu. Ärsyttävintä on, että se ei ole oikeastaan mikään vitsi vaan ne kaikki kärähtävät vuorollaan. Ja mie en kertakaikkiaan ymmärrä, että mistä näitä tulitikuilla leikkiviä idiootteja sikiää? Oikeasti? Onko kyseessä nulikat, vai muut harvapäiset tyhjäntoimittajat? Melkein toivon että jälkimmäisiä, koska yleensä mie yritän suhtautua nuorisolaisiin positiviisesti ja uskoa uuden sukupolven tervehenkisyyteen. Viesti tuhopolttajille, ketä lienevätkin: LOPETTAKAA. Kerrankin kaupunki satsaa johonkin mukavaan, niin sitä ei polteta. Ei ole kohta laavuja ja missäs sitten vaahtokarkit paahdetaan? Ei sitä polttamista voi mitenkään puolustella. Se on kerrassaan turhaa.

Ja sitten tuo roskaaminen on kyllä toinen piru. Paasaaminen jääköön, mutta eikö se nyt ole ihan perusasia, että jos jaksat kantaa jonkun paketin täytenä metsään niin jaksat kantaa sen myös tyhjänä pois? Mieleeni on jäänyt pyörimään viime kesältä vasanleikosta yksi tilanne roskaamiseen liittyen. Poroaidoilla on yleensä aika paljon nuorempaa väkeä, ja sitten tulien ympärillä pillimehut ja karkkipaperit leviävät vähän turhan laajalle. Erään kerran oikea poromiehen stereotypia, norttia ja kaljaa kiskova partainen äijänkäppyrä tuhahti yhtäkkiä pahastuneesti. Hän alkoi vaivalloisesti kerätä näitä kirjavia papereita liekkeihin ja manaili ja ärisi pitkään, kuinka häntä vistottaa se jos metsässä näkyy roskia. “Ovat saatana niin rumannäköisiä, ei net sinne sovi…”. Jotenkin minulle tuossa tapahtumassa kirkastui, että vaikuttivat poromiehet miltä tahansa, niin pohjimmiltaan ne ovat yhdenlaisia luonnonsuojelijoita kaikki. Ei rääkätty luonto ole heidänkään kannalta hyvä asia, ja varmasti yleisin toive olisi mahdollisuudet toteuttaa elinkeinoa niin, ettei siitä luonto kärsi.

Ja sitten ne pyörävarkaat. Hellun maasturi on nyt viikon sisään hävinnyt taloyhtiön pyörätelineestä. Luultavasti se on tyynen rauhallisesti nostettu jonkun pakun kyytiin, koska siinä olevan U-lukon murtaminen on varmasti vaatinut rälläköintiä. Myönnetään, että tämä on ehkä vähän omaa tyhmyyttä: jos kerran minunkin vanha hybridi tuosta samasta telineestä on yritetty kerran varastaa, niin ei ehkä olisi kannattanut jättää maasturia siihen. Mutta silti. Mie olen varmasti liian hyväuskoinen ja sinisilmäinen tähän maailmaan, koska ei vain mahdu päähän että kaikki autoa pienempi omaisuus pitää olla lukkojen takana tai kotipihallakin köytettynä kiinni johonkin kiinteään. Mikä on irtonaista, se viedään.

Että jos jossakin on myynnissä tämmöinen, niin kannattaa olla vähän epäluuloinen. Ajaessa sen tunnistaa siitä, että nuo kahvan kumit meinaavat joskus luisua pois paikaltaan. Ja takarenkaasta on toinen heijastin poissa. Likainenkin se on. Jotenkin minusta tuntuu, että tätä pyörää ei tulla enää koskaan näkemään tässä taloudessa. :(

Image

Note to self: Käy poliisiasemalla taotuttamassa cyclarin runkoon tunniste. Kaiken varalta.

 

 

Karhukoiran uitto

Nythän on niin, että siitä ei tule mitään jos hirvenmetsästykseen tarkoitettu koira ei ui. Käy niin, että nokkela hirvi (teoriassa myös karhu) loiskauttaa joen yli ja koira jää rannalle ruikuttamaan. Eikä kuumina kesäpäivinä koiran lenkkeilyttäminen onnistu, joten uiminen on hyvä vaihtoehto öiselle lenkkeilylle. Siispä viime viikonloppuna otin pahaa-aavistamattoman Elli the karhukoiran häkistä ja suuntasin lenkille.

Kuvassa perusvarustus, joka vapauttaa olon ja kädet. Trikoot luo vaikutelman tehokkaasta toiminnasta, vaikka oikeasti vain tallusteltiin ja katteltiin.

juoksuvyö

Meillä oli oikein mukavaa. Haisteltiin kaikki heinänkorret ihan rauhassa, otettiin vähän kännykkäkehnoja kuvia. Kahlailtiin kaikki rapakot (kyllä, kahlailu on ilmeisesti kivaa kunhan jalat yltävät pohjaan).

pahaa-aavistamaton

Koira menee ojassa, pimu tiellä. Niin se aina menee. Nuijapäät saavat vähän vauhtia kamalan ojahirviön edellä. Mustavalakia ei vielä arvaa, että sen kannattaisi ottaa oppia nuijapäitten sulavasta liikehdinnästä vedessä.

nuijapäät

Nimittäin tällä allaolevalla selfieitä ottavalla julmalla ihmisellä on katala suunnitelma mielessä. Näkeehän sen jo ilmeestä. Sadisti se on.

naama

Pahaa-aavistamaton Elli tulee vain iloisesti kuvaan ja rapsutettavaksi. Se ei arvaa mitään, muoahahahhaaaaa.

elli

Lenkiltä palatessa suunnattiin siis järven rantaan, ja siitä se souvvi alkoi. Tästä ei ole kuvasarjaa, koska toiminnantäyteiset kymmenenminuuttia olivat ne. Ensin koira ohjattiin rantaan juomaan ja kahlailemaan. Sitten alkoi kauhunäytelmä. Ihminen ja sen apuri kipusivat venhoon, toinen souti kun toinen yritti hallinnoida koiraa. Aluksi oli täysi työ hilata koira sellaiseen syvyyteen, että jalat eivät yllä pohjaan. Jos tästä ei tulekkaan kunnollista metsäkoiraa, niin voidaan myydä se tori.fi:ssä ankkurina! Hyvin toimi, soutaja sai soutaa täyttä kyytiä että päästiin liikkeelle.

Kyllä Elli ui. Hyvin ui, ei painunut pohjaan. Suurin ongelma oli, että se ui ja polki paikallaan kohti rantaa. Vene souti rannan suuntaisesti ja käytännössä koira veti koko ajan väärään suuntaan silmät suurina. Mahtoi olla raskasta hommaa, ei auttanut vaikka sanoi sille että kuule, ui veneen perässä niin on keviämpää. Ei menny jakeluun. Tai meni ehkä 10 sekunniksi kun piteli valjaista koiran asennon veneen suuntaisena. Jatkettiin hetki tätä tolskaamista ja sitten suunnattiin rantaa kohti. Koira oli hyvin vilkkaasti kuivilla heti kun hihna antoi myöten. Se olisi varmaan suudellut maata jalkojensa alla jos olisi tiennyt niin tehdä. Suuren metsästyskoiran glooria oli tuosta näystä aika kaukana.

Mie olin melko varma, että nyt koira traumatisoitui eikä mene lähellekään vettä enää ikinä. Mitä vielä, pikku pudistelut ja se kurvasi takaisin rantaan kahlaamaan ja nuuskimaan venettä, että mikäs laitos tämä on. Täysin coolisti muka, aivan kuin suomalainen, joka liukastuu, pyrähtää pystyyn ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Uskon, että herkempi koira olisi tärissyt pitkään tuollaisen koitoksen päälle.

Seikkailun päälle kunnon rapsutukset ja mukavaa hengailua. Märän koiran ilmeestä voi lukea sanat “mitä pahaa olen muka tehnyt että tämän minulle teit”. Mie sanoin sille, että sie tuut vielä nauttimaan tästä, usko pois. Ajankohta vaan voisi seuraavalla kerralla olla joku tukalan kuuma päivä ja apuvälineeksi otan makkaraa. Elli on niin uskomattoman perso ruoalle, että on jännä nähdä kumpi vie – ankkurimoodi vai herkunnälkä.

armoa