Tunturipuolikas Pyhällä

Täällä mie tulen, trendien perässähiihtäjänä. Osallistuin alkukuusta elämäni ensimmäiseen polkujuoksutapahtumaan. Siellä hipsin, loikin ja kömmin puolimaratonin omin jaloin maaliin. Mainio ja vaihteleva reitti sai minut vannomaan, että en ikinä juokse asfalttimaratonia jos tuollainenkin on mahdollista. Todellisuudessa matkasta juoksin ehkä puolet ja kävelin puolet, koska lähdimme liikkeelle sekalaisella porukalla osittain retkeilymeiningillä. Remmissä olimme minä, Hellu, Ystävä ja Ystävän hellu. Treenattu oltiin kaikki suurin piirtein viime viikolla ja viime vuonna (no okei oli Ystävä juossut tänä kesänä asvalttipuolikkaan).

Aloitettiin varovasti kävellen ylämäet ja juosten hitaasti muut osuudet. Alkumatkan lenkkipolkuosuuden olin kauhuissani, ja mietin voinko juosta matkasta puoliakaan. Yllättävän märkä suo-osuus (joka oli vielä ylämäkeä) ei helpottanut epäuskon tunnetta selkäpiissä. Sitten yhtäkkiä Karhunjuomalammen jälkeen alkoikin meno maittaa ja maisemien parantuessa jalka nousi aika kepeästi ja höpöttelimme seurueemme kanssa kaikenlaista. Huomioitava on, että siinä missä Hellu poromiehenä käveli hirveää kyytiä, niin minä ja Ystävä saimme juosta oikeasti. Poromiesten kävelytempo on jotain uskomatonta.

Kilometrit 12-18 menivät aivan kunniallisesti. Ystävän reidet menivät tukkoon ja vauhti hidastui kun taas minun vasen pakarani tuntui omituiselta varsinkin pysähdyttäessä. Otimme siis Hellun kanssa irtioton ja juoksimme tunturin laitaa kun takaa alkoi jo tulla täysmatkalaisia. Kun saavuimme uudelleen Karhunjuomalammelle, tuli tunne että matka menee alle neljään tuntiin, mikä oli mahdolliseksi arvioitu tavoite. Leveällä lenkkipolulla meno oli väsynyttä mutta optimistista, japanilainen turisti tuli vastaan ja hymyili ja näytti vimmatusti peukkua. Kuitenkin tämä optimismi runtattiin maan rakoon, kun keskellä polkua toimitsijaukkelit osoittivat oikealle. “Kaksi kilometriä maaliin, tästä on kilometri nousua.” Tsiisus kraist. Reitin loppupätkä oli jonkin sadistin suunnittelema ja olisin ylämäessä vuodattanut tuskan ja turhautumisen kyyneleitä jos olisin jaksanut. (Hellu lupasi etukäteen tarjota minulle hampurilaisen, jos en itke tuolla matkalla. Sillä on tosi kova usko minun hermoihin.) Kuitenkin sain revittyä itsestäni maalisuoralla vielä yllättävän vauhdikkaat juoksuaskeleet. Maalissa odotettiin loppuporukka mukaan, kiskottiin lihakeitto naamariin ja lähdettiin himaan.

Tapahtumasta jäi kokonaisuutena hyvä fiilis. Ensi vuonna voisin ehkä jopa reenatakkin (heh) ja tavoitella parempia aikoja. Penikatkaan eivät välittäneet vaihtelevalla reitillä matkaamisesta mitään, asfaltilla viisi kilometriä juoksua riittävää. Kyllä ihminen on tehty muualle kuin asfalttiviidakkoon.<3

IMG_2430

Näillä seuduilla me pingottiin. Kuva viime syksyn viikonloppuvaellukselta. Tapahtumasta kuvia löytyy Pyhä Ski Resortin FB-sivuilta, myös minut voi sieltä bongata hyvin totisena ja hyvin väsyneenä.

Advertisements

Karvapaloja

Mie olen herkkä saamaan vaikutteita. Löysin ihanan blogin, jossa pääosissa on tassuja ja kuonoja. Se löytyy täältä ja saa huokailemaan ihastuksesta.

Olen pitkin kesää maannut mättäikössä/heinikossa kameran kanssa eräopaskasvion takia. Äsken tulin kuvaamasta kanervia ja minua odotti unelias koira, joka joutui kestämään tovin sulkimen napsetta ja amatöörikuvaajan ähinää.

DSC_0735

Tämä osa heiluu joko iloisen letkeästi tai ärsyttävän vipattavasti. On vain harvoin koipien välissä.

DSC_0776

Tähän voi upottaa naaman tai käden jos harmittaa tai verenpaine on koholla. Auttaa taatusti.

DSC_0762

Näiden välissä ei tarkasti tutkiessa ole oikeastikkaan mitään.

DSC_0761 DSC_0772 Tämä on aina näin, viehkosti mutkalla. Käytetään rapsujen kerjäämiseen.

DSC_0744

Etunenä.

DSC_0785

Partasuu.

DSC_0732

Oh, please.

Finnkampen

Suomalainen ja ruotsalainen päättivät lähteä retkelle. Ruotsalainen valitsi kohteekseen kuuluisan Kebnekaisen seudun sen komeimpien maisemien ja tunturikeskuksen hyvän palvelun perusteella. Hän pakkasi mukaan reipasta urheilumieltä, tyylikkään ja toimivan ulkoiluasun ja suuntasi koko perheen voimin tunturiin. Suomalainen mietti suunnitellessaan, että mikähän kansallispuisto on vähiten kansoitettu ja kapeimmin poluin varustettu. Parasta olisi reitti muttei polkuja. No, onneksi suomalainen osaa itse suunnistaa kompassin, kartan ja GPS:n avulla, joten hän kulkee mistä haluaa. Ruotsalainen luottaa polkuihin ja fjällstuganien isäntiin, jotka auttavat aina tarvittaessa. Osaa hänkin suunnistaa, mutta reiteillä pysyessä tarvetta on harvoin.

IMG_3506

Ruotsalainen kulkee leveää patikkapolkuaan kevein askelin. Vastaantulijoista hän tervehtii jokaista sanoen hej hej ja väläyttää valkoisen, etäisen hymyn. Suomalaisen lippalakin nokasta tippuu hiki. Hän on varannut retkelleen aikaa kolme yötä ja neljä päivää. Hän laskee, että etenee 15-20 kilometriä päivässä ja on siis perillä paikassa X tiettyyn kellonaikaan ensi torstaina. Tahtia on pidettävä yllä. Kuullessaan vastaantulijoiden puheensorinan polulla, suomalainen pujahtaa metsän siimekseen, ettei joutuisi juttusille mokomien kanssa. Kun kohtaaminen kuitenkin liian hitaan reagoinnin vuoksi tapahtuu, suomalaiset tulistelevat yhdessä ja toteavat olevansa sukua vastaantulijan serkunkumminkaimanäidin puolelta. Oli mukava nähdä sinua täällä, heippa! Välttääkseen uudet kohtaamiset suomalainen leiriytyy kilometrin sivuun reitiltä keskelle kuusikkoa. Maisemissahan tässä vähän häviää, mutta saapa olla itsekseen, tuumaa suomalainen ja lisää sääskimyrkkyä.

Ruotsalainen saapuu alkuillasta tunturikeskukseen, pudottaa rinkan ja venyttelee rasittuneita hartioitaan. Hänellä on viikko aikaa ja ainoastaan yksi varma suunnitelma, kiivetä korkeimpaan tunturiin jonakin kauniina päivänä. Hän valitsee telttameren joukosta itselleen sopivan kumpareen, pysyttää viihtyisän asumuksensa ja lukee siellä illan uusinta Lars Keplerin dekkaria. Seuraavana aamuna hän aikoo herätä auringonpaisteeseen ja marssia aamiaiselle tunturikeskukseen. Lisämaksusta hän kerää itselleen paperisen pussin buffetista täyteen eväitä, ja lähtee sitten sauva kädessä ihastelemaan tuntureita. Ruotsalainen on hyvässä kunnossa ja jaksaa erinomaisesti kiivetä korkealle. Suomalainen keittää kuusikossa trangiallaan kaurapuuroa ja vuolee poron kuivaalihaa. Hänellä ei ole paljon muuta, mutta kalavehkeet, poimuri ja sieniveitsi löytyvät. Metsähän on täynnä upeaa ruokaa!

IMG_3824

Ruotsalainen törmää tuntureilla useisiin iloisesti kilkattaviin, tervehenkisiin nuorisojoukkoihin. Ei ihme että olemme urheilussa näin ylivertaisia, hän tuumailee. Suomalainen joutuu vastenmielisiin ihmiskontakteihin tunturissa pariin otteeseen. Enimmäkseen nämä ihmiset ovat sitkaslihaisia vaellusmummoja. He jaksavat vuodesta toiseen kulkea painavien putkirinkkojensa kanssa tunturista tunturiin ja nauttivat joka hetkestä. Kun kävely loppuu, on jäljellä vahva sydän ja vankat muistot sinisestä taivaasta ja tunturien loivista huipuista. Sään muuttuessa tuuleksi ja sateeksi, ruotsalainen päättää pysyä teltassaan ja tunturikeskuksen sohvalla rentoutumassa. Kenties hän voisi saunoakin, kun kerran ei ole minnekään kiire? Sateen hellittäessä hän juoksee pienen iltalenkin tunturissa. Suomalainen kiristää ruotsalaiset goretexinsa ja päättää edetä matkallaan sateesta huolimatta. Ei ole huonoja säitä, on vain huonoja varusteita.

Paluumatkalla suomalainen nauttii munkkikahvit ensimmäisellä autoillessa vastaantulevalla Seolla. Kyllä tekee hyvää. Ruotsalainen viettää reissunsa viimeisen yön lähikaupungin hotellissa siistiytymässä ja matkustaa vasta sitten lentäen takaisin Tukholmaan. Suomalainen valittaa kotona ystävilleen reitin väenpaljoutta, kehuu melkein nähneensä karhun ja ontuu hieman väsyneitä jalkojaan. Ruotsalaisen olo on puhdistautunut ja hän kutsuu ystävänsäkin ensi kerralla mukaan tunturiin, det är so vackert där!

munkki

PS. Älä ota sitä vakavasti.

Kun huomaan lenkittäväni Reetua

Olen lukenut siitä, kuullut siitä puhuttavan ja ajatellut sen olevan puoliksi legendaa. Mutta ei, oireet ovat selvät ja meidän sessestä on tullut Frederik. Uroskoiran murrosikä is in da house. Jos tuo nyt ei ole mitenkään superotottelevaiseksi koulutettu koirapoika ollut aiemminkaan, niin nyt tämä on jo vähän koomista.

Kaikki kokeillaan. Jos juntturoin tähän pihalle, niin onkohan pakko mennä kotiin? Mitä jos makaan silloin kun pyydetään istumaan? Jos viukuttaisin oven takana, pääsisinköhän taas ulos vaikka juuri äsken tultiin puolentoistatunnin lenkiltä? Rauhoittuminen ei tahdo onnistua. Jopa herkkuluihin keskittyminen on vaikeaa eikä ruokakaan oikein maistu. Ai niin, ja pelottavin asia maailmassa on hevostenkuljetusvaunu, jonka ohi tyyppi on kävellyt aikaisemmin muina miehinä kymmeniä kertoja.

Voitosta on tullut pervo penkinhaistelija. Ulkona huokaillaan ja nuuhkutetaan kirsu rutussa kaikki pissat kuulematta ja näkemättä ympäröivää maailmaa. Kilometrin matkalla on pakko merkata viisikymmentä kertaa ja päälle uhkua, puhkua, haukkua ja potkia maata kahden metrin kaaressa vaikkei ketään olisi näkyvillä. Sen päässä soi varmasti Tsingis Khan ja Volga, vuh voh! Minun tuurilla naapurustossa jollakin on varmaan vielä juoksut, mikä lisää pökköä pesään. Onneksi mihinkään murinoihin koira ei ole alkanut, mutta pöljä se on, kerrassaan pöljä. Koska tämä loppuu?

reetu

Missä on Nils?

Kungsledenin haltuunotosta on kehkeytymässä minulle pitkän linjan prosessi. Pari vuotta sitten kävelin ohikulkumatkalla Nikkaluoktasta Laddujärven kodalle. Tuolloin tuli vain todettua, että kyseinen paikka on olemassa ja että sinne pitää mennä uudelleen, jos ei muuten niin erinomaisten vohvelikahvien takia. Eilen saavuin kotiin kolmen yön reissulta, johon sisältyi Nikkaluokta-Fjällstation-väli kahteen kertaan, Kebnekaisen huiputusyritys ja päiväretki Tarfalan laaksoon. Matkaseurueeseen kuului minä ja yksi toinen. Leiriydyimme soveliaan näköyhteyden päähän tunturikeskuksesta ja yövyimme samoilla sijoilla koko reissun ajan, sillä matkaseuran kaasukeitin sanoi sopimuksensa irti ja mie olin jättänyt tehottoman marinolikeittimeni kotiin. Jouduimme turvautumaan Kebnen fjällstationin superhyperluksuskeittiöpalveluihin ja samalla tutustuimme ruotsalaisten astetta pidemmälle vietyyn retkeily- ja ulkoilukulttuuriin. Muissa maastoissa kaasukeitinrikko olisi voinut tietää kotiinpaluuta, joten onni onnettomuudessa.

IMG_3812

Reissu oli mitä mainioin kommelluksista huolimatta. Menomatkalla ajoimme harhaan kohti Karesuvantoa. Siis eihän ilman kunnon kylttejä voi huomata kääntyä Vittangista vasempaan, eihän? Eräällä evästauolla opimme, että lisää vain vesi-retkiruuissa mukana oleva pussukka ei sitten ole mausteseos vaan silikonia silicageeliä, jossa lukee DO NOT EAT. Mutta nämähän ovat näitä, eikä tässä ollut edes kaikki. ;) Kaasukeitinrikko kuitenkin opetti sen, että jatkossa pitäydyn omissa testatuissa varusteissani, ellen luota sataprosenttisesti toverin kamoihin.

IMG_3854

Sääolosuhteista sain kokea kaiken: tuulen, sateen, sumun, vilun ja polttavan auringon. Sumu ja sade sattuivat juuri huiputuspäivälle. Sääennuste oli luvannut mahdollisille huiputuspäiville paskaa ja paskempaa, joista valitsimme ensimmäisen. Todellisuudessa paskempi päivä oli kirkas mutta tuulinen, mutta huipulle ei tehnyt mieli yrittää toista kertaa. Jos olette käyneet siellä, tiedätte miksi. Ylöspäin kiipeäminen hapottaa, mutta mie pääsin parin tunnin nousun jälkeen jonkinlaiseen flow-tilaan, jossa nousu ei tuntunut kovinkaan pahalta. Henki kulki hyvin ja jalat veivät. Pahimmissa louhikoissa sai tosissaan kiskoa itseään käsillä eteenpäin, minkä seurauksena mielessäni pyöri loputtomalta nauhalta Mordor-vitsejä ja Klonkku-repliikkejä. Mie huiputin sumusta huolimatta Vierranvarren (n. 1600m) kun matkaseura kääntyi takaisin hieman aiemmin. Näkyvys oli nolla, mutta onneksi netistä löytyy kuvia siitä miltä siellä olisi voinut näyttää. Googlatkaa, koska minulla ei ole tarjota kuin tätä:

IMG_3856

Rinteiden jyrkkyyttä ei vain saa talletettua kuviin mitenkään. Tuota lumikenttää olisi päässyt persmäkeä aika haipakkaa alaspäin.

jyrkkyyskatsaus

Kebnen valloittamatta jättäminen jäi harmittamaan yllättävän vähän, ainakin toistaiseksi. Olen jopa hieman ylpeä siitä, että maltoin olla menemättä huipulle tyhjänpäiten harmautta töllistelemään. Yksin se olisi ollut myös turhan riskialtista tuollaisessa säässä. Jos asia alkaa joskus kaivelemaan, niin aina voi yrittää uudelleen. Paluumatka alaspäin oli jaloille piinallisempi kuin ylösnousu, reidet tutisivat tauoilla kuin horkassa.

Seuraavana päivänä sää oli parempi ja päätimme hipsiä katsomaan Tarfalan laaksoa. Kyseinen edestakainen reitti tuntui kevyeltä edellisen päivän kapuamisen jälkeen. Reitin päässä oleva tunturimaja oli jonkinlaisessa ilmastopoterossa, kun jäätiköltä puhalsi hyistä huurua. Alle kilometrin päässä majalta sai paistatella päivää auringossa ja majalla piti kiskoa päälle pipoa ja hanskaa. Maisemallisesti reitti Tarfalaan oli melkoista tykitystä. Oli kuohuvaa köngästä, sillanylityksiä, vesiputouksia, kukkanittyjä, jäätikkö, turkoosi järvi keskellä louhikkoa ja mikäs muu vuori kuin Kekkonen-toppen. Suomalainen vaeltaja ei tunnu pääsevän Urkista eroon edes ulkomailla.

IMG_3958 IMG_3947 IMG_3949 IMG_3936

IMG_3915

IMG_3921 IMG_3919kebnekukkakoosteAnnan kuvien puhua puolestaan. Reissulta sain myös hyvin materiaalia eräopaskasvion tunturikasvit-osuuteen. Pikku kukkaset vaikuttivat urheilta tuolla karussa maastossa.

Retken viimeinen yö meni sormet ristissä toivoen, että teltan kiilat pitävät armottomassa tuulessa. Pitivät ne. Surkeasti nukutun yön jälkeen aloitimme marssin takaisin Nikkaluoktaa, ja pihistelimme sen verran että emme höydyntäneet nytkään venekyytiä Laddujärven yli. Matka meni tyhjään tuijotellen, mie kärsin armottomasta kofeiinipäänsärystä rapiat 13 kilometriä. En enää koskaan, en ikinä koskaan skippaa aamukahvia reissussa vaikka kuinka laiskottaisi tai olisi kiire kävelemään. Ja yritän kaikin tavoin välttää Nikkaluokta-Fjällstation-välin kävelyä kahteen suuntaan, se on pitkä ja pitkäveteinen. Kofeiininpuutteen pelasti Laddujärven kodan herkkuvohvelikahvit. Aika ei ollut kullanut muistoja, nams ja mums. Tämän voimalla viimeinen 5,6 kilometrin etappi meni heittämällä.

IMG_3963

PS. Tämän lastenohjelman perusteella minulla oli hyvin erilainen käsitys Kebnekaisen maisemista. Eikä tuolla ollut Marttia tai Akkaa, ei Smirreä, eikä Peukaloista. Vain poroja, riekkoja ja paljon myyriä ja ruotsalaisia. Hej hej vain.