Rovaniemi150

Alkuvuodesta tuuppasin itseni talkoolaiseksi 20.-21. helmikuuta käytyyn Rovaniemi150 Winter Raceen. Kisa järjestettiin nyt viidettä kertaa, ja osallistujamäärä on kasvanut vuosi vuodelta tasaiseen tahtiin. Kilpailijat saavat valita kulkutavaksi kisaan fatbiken, sukset tai juoksun ja matkavaihtoehtoja olivat 66, 150 ja 300 kilometria. Reitti kulkee Rovaniemen ympäristössä pitkin Ounas- ja Kemijokia, metsiä, jänkiä, kelkkauria ja metsäautoteitä. Reittiä poljetetaan kelkalla ennen kisaa päivittäin mutta silti keli voi kisapäivänä olla mitä tahansa ja vauhti vaihtelee sen mukaan, kiidetäänkö jäällä vai talutetaanko pyörää kinoksessa.

Hullun hommaa, sanoisin. Silti kisakanslian pöydän ääressä kävi mielessä, että tuon 66 km voisi ehkä joskus mennäkin vaikka suksin. Kävelemään en lähtisi missään tapauksessa, ja pyörävalinnan ymmärrän kyllä niiden kohdalla joille sukset ovat vieraat vehkeet. Pyörillä saa myös huomattavaa etua silloin, kun reitti kulkee teitä pitkin mutta taluttaminen polven syvyisessä lumessa ei ole heleppoa. Kysykää vaikka Antti Sintoselta, jonka kisaraportti löytyy täältä. Raportteja löytyy suomeksi myös Antonia Hagalta, joka pesi myös miehet 66sarjan voitollaan sekä muutama teksti italiaksi, på svenska ja på engelska.

Kisan taustalla häärii suurella sydämellä espanjalainen ultrakisafanaatikko ja talkoolaisia on mukana muun muassa Rovaniemen Retkeilijöiden kautta. He hoitavat kisan pitstopien huollon. Ensi vuotta odotellessa, toivottavasti tapahtuma kasvaa edelleen.

IMG_4435.JPG

Alex vetää briiffiä pohjanhovissa…

IMG_4440.jpg… ja erinomaisen organisoitunut kisakansilan pöytä sunnuntaiaamulta, tässä näin.

Advertisements

Harjoitusvaellus Hannukuruun

Ennen kevään pitkälle hiihtovaellukselle lähtöä eräopasopiskelijoiden taitoja kartutettiin kahden yön mittaisella harjoitusvaelluksella. Retki ajoittui helmikuulle ja kohteena oli Pallas-Yllästunturin kansallispuiston Hannukurun varaustupa, jonka piha-alueella me opiskelijat yövyimme. Opettajat nukkuivat tuvassa, jota pidettiin lämpimänä kaiken varalta. Hiihdimme tuvalle noin kuuden kilometrin matkan tienvarresta, kaivoimme toisen päivän Pahakurussa lumiluolia ja kolmantena tulimme samoja reittejä takaisin autoille. Kilometrien kartuttamisesta ei siis ollut kyse.

Ennen reissua koko ryhmällä oli käsitys, että talvireitillä ei ole kuljettu ja lunta oli tullut edellisinä viikkoina runsaasti. Ajatus upottavasta höyttyräkelistä pyöri mielissä. Monet vaihtoivat tunturisuksensa metsäsuksiin ja koulun tunturisuksiin, jotta he saattoivat hiihtää huopakumisaappailla. Itse olin poissa kyseisen varustelupäivän ja pysyin onneksi omissa suksissani. Lumi kantoi Suastunturin itälaidalla yllättävän hyvin ja reittiä oli kuljettu, sain olla onnellinen välinevalinnastani.

Menomatka ei ollut mikään puistokävely, vai mitenkä sen noin suomeksi sanoisi. Nousun alussa mie olin loppupäässä hiihtäjien jonoa, mutta aika nopeasti jouduin kurvailemaan jyrkissä töppyröissä rimpuilevien kanssasiskojen ja -veljien ohitse. Muuten olisin paleltunut kuin russakka. Minusta tuntui, että harrastin nousukarvoineni aivan eri lajia kuin muut. Osa ryhmästä otti pahimmissa paikoissa sukset pois ja osa vaihtoi ne lumikenkiin. Jouduimme matkan aikana jakaantumaan oikeastaan pariin porukkaan, koska etenemisessä oli niin suuria eroja. Nopeimmat hiihtelivät tupaa lämmittämään ja pimeän lähestyessä mie hiihtelin vielä hitaampia vastaan ja otin yhden ahkioista vedettäväkseni. Telttakaverini jäi pystyttämään leiriä. Yksi ryhmäläisistä oppi raa’asti kantapään kautta, että jos hiihdät järvellä vesikkoon, ahkion pohja pitää tarkistaa ja kuivata kunnolla ennen kuin väsyttää itsensä loppuun kiskomalla luistamatonta pulkkaa ylämäkeen pelkällä sinnillä. Omien voimien realistinen suhteuttaminen kuljettavaan matkaan on äärettömän tärkeää ja vaatii myös harjoitusta.

Lumiluolien kaivuu oli mielenkiintoista puuhaa. Olin elänyt siinä uskossa, että luolan pitää olla juuri netistä ja oppaista löytyvien kaavakuvien mallinen. Kuitenkin Pahakurussa kaivoimme ainakin neljä erilaista versiota lumiluolasta, luovuutta saikin siis käyttää. Osa luolista valmistui nopeammin, osa hitaammin. Tärkeintä on oikein valittu turvallinen sijainti (sondi on must), holvimainen rakenne ja ilmansaannin varmistaminen. Osassa luolia meillä oli asianmukainen ilmalukko, eli sisäänkäynnin yläreuna oli matalammalla kuin nukkumatilan lattia. Kuitenkin myös pelkkä yksinkertainen rinteeseen koverrettu luola toimi. Kaivuupäivänä sää oli hyvin tuulinen ja lumi pöllysi. Lumiluola todistettavasti suojaa hyvin ja myrskyn yllättäessä tunturissa on siis erittäin varteenotettava vaihtoehto kaivautua lumen sisään metsäkanalintujen tavoin. Meidän ryhmästä osa jäi luoliin nukkumaan ja osa palasi perusleiriin. Minä valitsin toiseksi yöpaikakseni teltan, koska siihen halusin harjoitusta.

Paluumatka meni erittäin vikkelästi ja mukavasti. Kukaan ei ilmeisesti pyllähtänyt vahingossa vaikka reitti oli puustoinen ja mutkainen. Hallittuja  hanurijarrutuksia ei lasketa kaatumiseksi. Minulla karvat hidastivat laskua sopivasti ja viimeiselle pätkälle revin ne irti suksistani testatakseni pikavoitelutaitojani. Vaivannäkö kannatti ja pääsin hetken aikaa jopa oikeasti liu’uttamaan suksea kun otin muuta porukkaa säätötaukoni jälkeen kiinni. Onneksi eräopasporukassa on monen alan osaajia, ja myös yksi voiteluekspertti löytyy. Kiitokset siis T! Näillä eväillä on hyvä lähteä pidemmälle reissulle.

Itselläni ei ennen tuota reissua ollut yön yli talviretkeilystä juuri yhtään kokemusta. Vedin myös ahkiota aivan ensimmäistä kertaa. Nähtävästi kaikki muut talviset touhut ja retkeilyn taju riittivät, enkä käynyt pahasti epämukavuusalueella kertaakaan. Silti pieniä hölmöjäkin ahaa-elämyksiä tuli jatkuvasti. Niitä huomatessa liikkumisen, taukojen ja touhujen sujuvuus paranee. En tiedä edes voiko niitä oppia muuten kuin kokeilemalla ja itse hoksaamalla, rutiinit tulevat tekemällä. Tässä esimerkkejä:

  • Ahkiota voi hankalissa vilttopaikoissa ohjata kääntämällä lantiota.

  • Astioita ei voi pakkasella tiskata ”kohta”.

  • Kaikki jäätyy. Myös kosteuspyyhkeet, idiootti.

  • Älä jemmaa kosteita keittoastioita sisäkkäin.

  • Gore tex-takissa on lenkki niskassa ulkopuolella, jotta sen voi ripustaa kuivumaan seinää vasten sisäpuoli ulospäin.

Kokonaisuudessaan reissu olo hyvä ja toi varmuutta omaan osaamiseen ja varusteisiin. Edes talviretkeily ei ole avaruuskirurgiaa, vaikka siinä omat jujunsa onkin. Pientä ja suurta viilausta ja säätöä tulee ihan varmasti tehtyä tehtyä aina ja ikuisesti, eikä oppiminen lopu koskaan. Varusteista nyt ehkä eniten minua jurppivat laskettelukäyttöön tarkoitetut lököttävät toppahousut, joita käytin leirissä. Niissä oli liian matala vyötärö ja kastuttuaan ne eivät kuivuneet enää ollenkaan. Nyt minulla on seuraavaa reissua varten gore tex -housut henkseleillä ja korkeammalla selkäosalla ilman minkään sortin vuorta, joka hidastaisi kuivumista. Lisäksi koulun Savotan ahkion vetovyö on paska. Anteeksi ranskani, mutta pehmukkeet eivät pysy paikoillaan yhtään. Lisäksi minulla pitää olla sitä käyttäessä jalkalenkit, alamäkeen mennessä tiukallekin kiristetty vetovyö luiskahtaa kainaloihin.

Kuvat kertokoot ressusta lisää.

IMG_4376.JPG

Lähtöpäivän tienpenkkalounas. Parkkipaikka, johon automme jätimme aurataan kuulemma noin kerran vuodessa. Se ajankohta oli juuri, kun saimme eväät ja keittimet siihen leviteltyä. Siirtymä sivuun tapahtui yllättävän näppärästi.

IMG_4380.JPG

IMG_4381.JPG

IMG_4394.JPG

Menomatkalla näyttäytyi tuo kauan kaivattu valoilmiö.

IMG_4398.JPG

Ensijoukot matkalla tuvalle.

IMG_4404.JPG

Joku vielä viimeistelee simppelissä luolassa istuintaan.

IMG_4411.JPG

Tämä sisäänmenoaukko aiheutti klaustrofobisia fiiliksiä.

IMG_4412.JPG

Iltahämärän puurtajat Pahakurussa, uupumus iski yllättäen.

IMG_4417.jpg

Lumiluolaselfie, kuinkas muutenkaan.

IMG_4423.JPG

Lähtöpäivän levittäytymistä ja kuvailuja.