Jahtikoiran vakuuttava aloitus

Viime lauantaina aloitettiin hirvenmetsästyskausi. Aloituspäivä ei mennyt putkeen. Jotenkin minulla on sellainen mielikuva, että ensimmäinen hirvestyspäivä on aina kammottavaa tuhertamista odotuksiin nähden, aiemmin metsästyskelvottoman karhukoira Ellin ja viime syksynä tulilla torkkuvan Voiton vuoksi. Taas tuherrettiin, mutta se ei ollut koiran syy.

Aamu alkoi hämärässä sinkoilulla ja kamojen etsinnällä ennen kello kuutta. Kokoonnuimme metsästysseuramme vakiopisteeseen puoli seitsemältä ja sieltä koiramiehet ja -naiset hajaantuivat omille alueille ja ajoporukka omalleen. Ei ehditty Hellun kanssa juuri mihinkään, kun jo bongasimme hirvenmullikan auton ikkunasta pellon reunalla. Pysähdyttiin ja hipihiljaa otettiin Voitto autosta ja kuljetettiin se tuulen alta peltoalueelle. Koira ei perkannut aluetta kuin hetken ja katosi näkyvistä. Se jaksoi jallittaa kiiturimullikkaa tunnin verran ja parivaljakko meni joestakin yli. Nuori uroshirvi ei pysähtynyt ja Voitto palasi omia jälkiään takaisin, mittariin ehti tutkan mukaan kertyä melkein 20 km. Keitettiin Hellun kanssa nokipannukahvit, eikä kello ollut edes yhdeksää. Oli hyvä fiilis.

Kuva.jpg

Tämän jälkeen kokoonnuttiin seuran muun väen kanssa ja sovittiin että me tarkistamme koiran kanssa yhden paikan ja toiset kokeilevat vielä ajometsästystä. Suuntasimme ison vaaran kupeeseen ja kirosimme, kun alueella oli kymmenittäin poroja. Voitto on syksyn mittaan laukottanut niitä turhan iloisesti. Tien päällä näkyi kuitekin vanhoja hirven jälkiä ja otimme riskin. Löysäsimme koiran irti ja se pyörähti tien päältä metsään. Muutama haukahdus irtosi 700 metrin päästä meistä ja arvoimme pitkään, onko kyseessä poroajo vai hirvihaukku. Hitaahkosta etenemisvauhdista ja reittivalinnasta saattoi päätellä, että hirviä ne ovat. Porojen kanssa mennään lujaa ja noustaan kuivalle maalle, hirvet etenivät rauhallisemmin rääsikköistä ojitusaluetta. Hellun kanssa hieman tuuleteltiin, kun tutkapuhelimesta näimme että meno pysähtyi haukkuun kolmen kilometrin päähän meistä pienen joen varteen. Ja tämä oli viimeinen tieto, minkä Voitosta tuona päivänä saimme.

Tuossa vaiheessa minun ja Hellun metsästyspäivä vasta varsinaisesti alkoi. Lähdimme kävelemään kohti haukkupaikkaa, vaikka tietoa sieltä ei enää Ultrapointilla saatu. Oletimme, että jokivarsi on katveessa mobiiliverkoilta, mutta kun etenimme kohti aluetta ja meni puoli tuntia – tunti – puolitoista niin tiesimme, että jossakin on vikaa. Koiraa ei näkynyt eikä kuulunut tarpoessamme paikkaan, josta viimeinen tieto oli tullut. Pystyimme seuraamaan koiran ja hirv(i)en jälkiä jonkin aikaa ollessamme jängillä, mutta sitten nekin katosivat kun nousimme kuivalle maalle. Tuossa vaiheessa olimme kävelleet autolta useamman kilometrin ja olimme kaukana “vihollislinjojen takana”, eli toisten metsästysseurojen alueilla. Kävelimme tuolla suunnalla varmasti yli 10 kilometriä jos minkälaisessa ryteikössä, eikä koirasta saatu havaintoja. Alueella metsästävältä seuralta saadun tiedon mukaan vieras harmaa koira oli juossut hirvisonnin perässä suuntana pohjoinen. Siinä kaikki vihjeet.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä ei Hellulla ja minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin palata autolle. Ajelimme kaikki mahdolliset lähiseutujen metsäautotiet läpi, jututimme muita metsästäjiä, kuulostelimme mahdollista haukkua ja lopulta palasimme vielä pimeällä lähtöpaikkaan, jonne jätimme Voiton oman viltin ja ruokaa. Viheltelimme pilliin ja painelimme auton piippiä, mutta vain kettu kävi kurkistelemassa meitä auton valoissa. Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaarioit hirven koparoimasta, jokeen hukkuneesta ja infarktin saaneesta koirasta. Hellu koitti rauhoitella, että jos se on vähän ottanut osumaa, se tulee kotiin ja jos paljon, niin sillä ei ole enää hätää. En tiedä kuinka paljon tuo lohdutti. Näin yöllä kaksi eri unta, jossa Voitto löytyi.

Sunnuntaiaamuna Hellu soitteli läpi kaikki meidän lähellä olevat metsästysseurat ja ilmoitimme tutka pimeänä kulkevasta koirasta. Saimme yhden kuuman vihjeen illalla tutulla ampumaradalla nukkuneesta jämptistä ja ajellessamme kyseisiä seutuja, outo numero soitti Hellun puhelimeen. Voitto oli vieraan mökin terassilla nukkumassa, mökkiläisen sanoin “ei se minua täällä haittaa, mutta jos haluat hakea pois”. Saatoin ehkä tirauttaa parit ilonkyyneleet tuon puhelun jälkeen. Huoli koirasta oli ollut aivan uskomattoman järkyttävä. Eikä kyllä koiraakaan tarvinnut paljon autoon houkutella, kun ajoimme mökin pihaan ja se näki tutun Subarun ihmisineen. 23 tuntia reissussa riitti.

Jälkikäteen kuulimme, että Voitto oli hämmentänyt naapuriseuran miehiä haukkumalla hirviemää ja vasaa heidän alueillaan monen monta tuntia.  Hyvin oli koira kuulemma haukkunut. Voitto toimi siis juuri kuten hirvikoiran pitääkin, manaili varmaan mielessään että miksi pirussa kukaan ei tule ampumaan tästä ketään. Vaivainen jalka sillä oli hyvin kipeä tuon reissun jälkeen. Jomotus ei ole mikään ihme, jos päivän aikana on tullut mittariin monta kymmentä kilometriä.

Mutta mitä tästä opimme:

1) Ihminen on aivan liian riippuvainen teknologiasta ja siitä, että kaikki tieto pitää saada heti mulle nyt. Miten ihmeessä sitä on voitu sota-aikana pärjätä, kun omat miehet ja pojat ovat olleet rintamalla ja viestintä on tapahtunut kirjepostilla. Nyt mie sain melkein hermoromahduksen kun metsästyskoira oli yön yli metsässä. Naurettavaa.

2) Ultrapoint on vähintään yhtä epäluotettava koiratutka kuin muutkin.

3) Koira pärjää monissa tilanteissa ihmistä paremmin.

4) Kannattaa huolehtia, että koiralla on aina selvät yhteystiedot pannassa tai liivissä. Hellu vahvisti haalistuneet merkinnät aloituspäivän aamuna – onneksi. Itse puin samaan aikaan koiralle ensimmäistä kertaa oranssin huomioliivin, “koska tämä on niin huonon tuurin koira”.

Kuva 1.jpg

Jossain tuolla kuvan kairassa suuri jahtikoila on seikkailut. Voitto on ollut vasta tänään keskiviikkona oma railakas itsensä.

Advertisements

Author: Sanna-Mari

Blogissa ja vapaa-aikana retket, luonto, eräily. Töissä koulutan ja ohjaan.

5 thoughts on “Jahtikoiran vakuuttava aloitus”

  1. Hirvihommista olen jo pitkään miettinyt missä menee teknologian raja? Jos alussa on ollut metsästäjä ja myöhemmin tullut koira avuksi. Sittemmin gps-pannat/tutkat ja nykyisellään älypuhelimet. Tuntuu jotenkin oudolle, että jahdissa painellaan kymmenen metsästäjän, auton/mönkkärin, puhelimien ja koirapantojen kanssa. Jossain vaiheessa koirankin voi jättää pois ja siirtyä uudempaan teknologiaan. Luulisi jo nykylaitteilla olevan mahdollista lentävien “tekokoirien” käyttö niin ei tarvitse omaa koiraansa jättää yksin metsään :) Siitä eteenpäin kun mennään niin metsästäjä istuu autossa odottamassa hälytystä koska nousta ylös laukaisemaan, mutta mihin teknologia sen jälkeen menee? Ruoka tule ovelle netistä tilattuna :)

    1. Kiitti kommentista. Olen itse miettinyt jonkin verran samaa asiaa. Tuo, että jahdissa liikutaan “kymmenen metsästäjän voimin” liittyy vahvasti siihen, että hirvenmetsästys tapahtuu aina seurueissa tai seuroissa. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta mennä maastoon luvallisesti yksin vain metsästelemään koiran kanssa hirviä, vaan homma on melko kontrolloitua jo turvallisuussyistä. On metsästyksenjohtajat, jne. Lisäksi siinä, että joka seurassa on paljon väkeä, tulee mukana mielestäni velvollisuus tarjota jokaiselle metsästäjälle myös mahdollisuus osallistua metsästykseen. Tämä voi tarkoittaa sitä, että koiran haukkuessa alueella X, metsästäjät voivat passittaa alueen. Tuolloin on melko luontevaa, että ihmisten siirrot tehdään autoilla/mönkijöillä koska jopa kymmenien kilometrien matkojen taittamiseen jalkaisin ei ole tilanteessa aikaa tai vanhemmalla väellä kuntoa.

      Mie näkisin myös tuon koiratutka-asian turvallisuussyistä erittäin hyvänä asiana. Toki sitä voisi metsästää niin, että hiipii kohti hirvihaukkua, joka ehkä mahdollisesti on oman koiran. Jos näin ei olekaan, voi erityisesti yhteislupien ja valtioiden mailla aiheutua vaaratilanteita, kun samaa hirveä on vahingossa menossa kaatamaan useampi metsästäjä tietämättä toisistaan. Ennen tutka-aikaa koiria on myös melko varmasti kadonnut enemmän lopullisesti metsään, esimerkiksi appivanhempien norjanharmaa 90 luvun alusta on edelleen hirvenhakureissulla. :) Toki on hyvä kouluttaa koirat niin, että ne tulevat omia jälkiään takaisin lähtöpaikkaan. Esimerkiksi meillä vain on huomattu, että Voitto menee helposti joen yli hirven kanssa mutta arkailee ilman kunnon kannustinta. :) Tällöin reitit voivat muuttua ja koira lähtee kuljailemaan, varsinkin kun suurristakoirien luonteeseen kuuluu itsenäinen työskentelykyky.

      Ja kyllähän koira on verrattuna tuollaiseen lentovehkeeseen ihan mahtava metsästyskaveri. Olisiko siinäkään järkeä, että kotona makaisi tylsistynyt sohvakoira ilman mahdollisuutta toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä samaan aikaa kun itse metsästää teknologian avulla? Ja mikä teknologia metsästyksessä korvaa koiran upean hajuaistin, jolla se pääasiallisesti työskentelee? Varmasti joskus joku, mutta tuskin heti. Käytetäänhän koiria homeenkin tunnistamisessa, kun ei ole parempaa keinoa keksitty.

      Itselle edelleen metsästyksessä on parasta se jalkautuminen maastoon ja haukkua kohti hiippailu, lisäksi tulistelut ja mahdollinen paisti myöhemmin pakkasessa. Teknologia vain tekee siitä astetta mielenkiintoisempaa, helpompaa ja turvallisempaa.

  2. Ja joudun myös lisäämään, että hirvenmetsästäjät ovat maastossa melko näkyvää sakkia. Kai lintu- ja jänismiehetkin ajelevat autoilla kohteeseen ja seuraavat koiriensa touhuja tutkalla. He vain ovat hiljaisempaa ja huomaamattomampaa kansaa, kun velvoitteita mihinkään seuraan kuulumiseen ei Lapissa oman kunnan valtion mailla ole.

    1. Ei kai mikään metsästysmuoto vaadi seuraan kuulumista? Osassa se vaan on helpompaa kuin ilman kuten hirvihommissa. En suinkaan tarkoittanut kommenttia negatiivisessä muodossa, mutta saas nähä minkälaista homma on vaikka 20 vuoden päästä…

      1. Enkä ottanut pahalla, mutta mielelläni näistä asioista keskustelen ja itse asiassa omaakin ajattelua kirjoittelu vie eteenpäin. :) Joo ei toki seuraan kuuluminen ole mikään vaatimus. Jonkinlainen metsästysoikeus maille kuitenkin pitää olla, ja hirvenmetsästyksessä kaatolupaa yksittäisen henkilön voi olla vaikeaa saada.

        Itse hirvittää minkälaista mikään homma on 20 vuoden päästä. 😳

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s