Terveisiä syrjäkylältä

Jos kertoisin asuvani paikassa, josta on autolla 20 minuutin matka lähikauppaan, kouluun, bensikselle ja päiväkotiin sekä 50 minuutin matka Suomen kolmanneksi suurimmalle lentokentälle, mitä sanoisit? Jos sanoisin, että työmatkaani kuluu noin 40 minuuttia, mitä tuumaisit siihen?

Minulle taivastellaan aika usein sitä, kuinka korvessa me asumme. Niin kovin kaukana Rovaniemen keskustasta. Miten jaksat ajaa työmatkaa marraskuun pimeydessä ja loskassa? Tuntuuko matka pitkältä? Vastaan melkein aina, että matka kotiin on pitkä, töihin lyhyt. Näin sen minusta kuuluukin olla. Jos kotimatkalla haluaa vetkuttaa, pitäisi olla huolissaan omasta elämästä. Neliveto tekee matkanteosta siedettävää. Jos asuisin keskustassa, todennäköisesti nollaisin päätäni kotisohvalla töiden jälkeen saman ajan, joka nyt kuluu autossa.

Kun on kasvanut pitkien välimatkojen päässä ja soratien varressa, ei elämä syrjäseudulla tunnu kovin ihmeelliseltä. On netti ja joissakin työpaikoissa etätyöt, joten en tietääkseni ole mitenkään eristyksissä tai tyhmä. Sivistymätön voi olla  suurkaupungissakin. Luin HS:n Kuukausiliitteestä (8/19) Janne Saarikivestä kertovan artikkelin, jonka mukaan professori ajattelee, että “utsjokelaiset ovat luultavasti viisaampia kuin New Yorkilaiset, koska periferian asukkaat tietävät paljon keskuksen asioista mutta keskuksessa asuvat eivät näe nenäänsä pitemmälle.” Aamen sille, että asuinpaikka ei määrää oletko takapajuinen juntti vai et. Minulle Manhattan on tuttu, mutta niin ovat Patokoski, Lohiniva ja Narkauskin.

Kohdallani luontoharrastukset edellyttäisivät keskustassa asuessa myös autoilua pusikkoon, joten autoilun määrä on melkeimpä vakio. Minulle metsään pääsy jalkaisin on tärkeämpää kuin kuntosalille. Lisäksi maalla asuminen vaatii ehkä hieman enemmän kaupunkia viitseliäisyyttä, mutta vielä olen valmis näkemään vaivaa saadakseni nauttia järvi-, metsä-, ja peltomaisemasta. Lisäksi spontaania kylästelyä ilman ennalta sovittua audienssia tapahtuu landekavereiden kesken enemmän kuin kaupungissa asuessa koskaan. Tykkään siitä.

Näin aikuisen kutakuinkin omillaan pärjäävän ihmisen haja-asutusalueella asuminen on valinta, jossa tietyt arvot peittoavat toiset. En oleta, että tänne tarjotaan juuri Minua varten samoja palveluita kuin keskustoissa. Myös esimerkiksi posti kulkee tänne niin huonosti, että voisin ihan hyvin hakea omat vähät kirjeeni ohimennen lähikaupasta. Kunhan tiet ovat auratut, netti pelaa ja sähkö ja vesi kulkevat, olen tyytyväinen. Mutta siinä vaiheessa kun jalka ei enää nouse, muisti pätkii ja käsi vapisee, en kyllä tiedä miten ämmän käy. Olisiko ollu viisaampaa rakentaa loppusijoituspaikka muualle?

Tietenkään koskaan ei voi tietää miten elämä heittää ja saatan löytääkin itseni joskus asumasta ja viihtymästä Taka-Töölöstä (vaikkakin ehkä Laru olisi minun hipiälleni sopivampi). Ihminen on sopeutuvainen. Olisin kuitenkin näinä aikoina hyvin kiitollinen, jos poliittiset päättäjät mahdollistaisivat edelleen monipuoliset asumisvaihtoehdot kotikunnassani ja kotimaassani. Kyseessä eivät ole sikahintaiset sirkustemput, vaan hyvä perussetti: toimivat yhteydet ja hoiva niille, jotka sitä tarvitsevat. Edes tyydyttävä julkinen liikenne plussaa. Kyllä me maalaiset itse kehitellään se kaikki muu, jos kivijalka on kunnossa.

 “…seuraamme maailmanmenoa, transistori pauhaa, ja olemme samalla sekunnilla järkyttyneitä tai iloisia kuin pitääkin.”

(Reidar Särestöniemi)