Jahtikoiran vakuuttava aloitus

Viime lauantaina aloitettiin hirvenmetsästyskausi. Aloituspäivä ei mennyt putkeen. Jotenkin minulla on sellainen mielikuva, että ensimmäinen hirvestyspäivä on aina kammottavaa tuhertamista odotuksiin nähden, aiemmin metsästyskelvottoman karhukoira Ellin ja viime syksynä tulilla torkkuvan Voiton vuoksi. Taas tuherrettiin, mutta se ei ollut koiran syy.

Aamu alkoi hämärässä sinkoilulla ja kamojen etsinnällä ennen kello kuutta. Kokoonnuimme metsästysseuramme vakiopisteeseen puoli seitsemältä ja sieltä koiramiehet ja -naiset hajaantuivat omille alueille ja ajoporukka omalleen. Ei ehditty Hellun kanssa juuri mihinkään, kun jo bongasimme hirvenmullikan auton ikkunasta pellon reunalla. Pysähdyttiin ja hipihiljaa otettiin Voitto autosta ja kuljetettiin se tuulen alta peltoalueelle. Koira ei perkannut aluetta kuin hetken ja katosi näkyvistä. Se jaksoi jallittaa kiiturimullikkaa tunnin verran ja parivaljakko meni joestakin yli. Nuori uroshirvi ei pysähtynyt ja Voitto palasi omia jälkiään takaisin, mittariin ehti tutkan mukaan kertyä melkein 20 km. Keitettiin Hellun kanssa nokipannukahvit, eikä kello ollut edes yhdeksää. Oli hyvä fiilis.

Kuva.jpg

Tämän jälkeen kokoonnuttiin seuran muun väen kanssa ja sovittiin että me tarkistamme koiran kanssa yhden paikan ja toiset kokeilevat vielä ajometsästystä. Suuntasimme ison vaaran kupeeseen ja kirosimme, kun alueella oli kymmenittäin poroja. Voitto on syksyn mittaan laukottanut niitä turhan iloisesti. Tien päällä näkyi kuitekin vanhoja hirven jälkiä ja otimme riskin. Löysäsimme koiran irti ja se pyörähti tien päältä metsään. Muutama haukahdus irtosi 700 metrin päästä meistä ja arvoimme pitkään, onko kyseessä poroajo vai hirvihaukku. Hitaahkosta etenemisvauhdista ja reittivalinnasta saattoi päätellä, että hirviä ne ovat. Porojen kanssa mennään lujaa ja noustaan kuivalle maalle, hirvet etenivät rauhallisemmin rääsikköistä ojitusaluetta. Hellun kanssa hieman tuuleteltiin, kun tutkapuhelimesta näimme että meno pysähtyi haukkuun kolmen kilometrin päähän meistä pienen joen varteen. Ja tämä oli viimeinen tieto, minkä Voitosta tuona päivänä saimme.

Tuossa vaiheessa minun ja Hellun metsästyspäivä vasta varsinaisesti alkoi. Lähdimme kävelemään kohti haukkupaikkaa, vaikka tietoa sieltä ei enää Ultrapointilla saatu. Oletimme, että jokivarsi on katveessa mobiiliverkoilta, mutta kun etenimme kohti aluetta ja meni puoli tuntia – tunti – puolitoista niin tiesimme, että jossakin on vikaa. Koiraa ei näkynyt eikä kuulunut tarpoessamme paikkaan, josta viimeinen tieto oli tullut. Pystyimme seuraamaan koiran ja hirv(i)en jälkiä jonkin aikaa ollessamme jängillä, mutta sitten nekin katosivat kun nousimme kuivalle maalle. Tuossa vaiheessa olimme kävelleet autolta useamman kilometrin ja olimme kaukana “vihollislinjojen takana”, eli toisten metsästysseurojen alueilla. Kävelimme tuolla suunnalla varmasti yli 10 kilometriä jos minkälaisessa ryteikössä, eikä koirasta saatu havaintoja. Alueella metsästävältä seuralta saadun tiedon mukaan vieras harmaa koira oli juossut hirvisonnin perässä suuntana pohjoinen. Siinä kaikki vihjeet.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä ei Hellulla ja minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin palata autolle. Ajelimme kaikki mahdolliset lähiseutujen metsäautotiet läpi, jututimme muita metsästäjiä, kuulostelimme mahdollista haukkua ja lopulta palasimme vielä pimeällä lähtöpaikkaan, jonne jätimme Voiton oman viltin ja ruokaa. Viheltelimme pilliin ja painelimme auton piippiä, mutta vain kettu kävi kurkistelemassa meitä auton valoissa. Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaarioit hirven koparoimasta, jokeen hukkuneesta ja infarktin saaneesta koirasta. Hellu koitti rauhoitella, että jos se on vähän ottanut osumaa, se tulee kotiin ja jos paljon, niin sillä ei ole enää hätää. En tiedä kuinka paljon tuo lohdutti. Näin yöllä kaksi eri unta, jossa Voitto löytyi.

Sunnuntaiaamuna Hellu soitteli läpi kaikki meidän lähellä olevat metsästysseurat ja ilmoitimme tutka pimeänä kulkevasta koirasta. Saimme yhden kuuman vihjeen illalla tutulla ampumaradalla nukkuneesta jämptistä ja ajellessamme kyseisiä seutuja, outo numero soitti Hellun puhelimeen. Voitto oli vieraan mökin terassilla nukkumassa, mökkiläisen sanoin “ei se minua täällä haittaa, mutta jos haluat hakea pois”. Saatoin ehkä tirauttaa parit ilonkyyneleet tuon puhelun jälkeen. Huoli koirasta oli ollut aivan uskomattoman järkyttävä. Eikä kyllä koiraakaan tarvinnut paljon autoon houkutella, kun ajoimme mökin pihaan ja se näki tutun Subarun ihmisineen. 23 tuntia reissussa riitti.

Jälkikäteen kuulimme, että Voitto oli hämmentänyt naapuriseuran miehiä haukkumalla hirviemää ja vasaa heidän alueillaan monen monta tuntia.  Hyvin oli koira kuulemma haukkunut. Voitto toimi siis juuri kuten hirvikoiran pitääkin, manaili varmaan mielessään että miksi pirussa kukaan ei tule ampumaan tästä ketään. Vaivainen jalka sillä oli hyvin kipeä tuon reissun jälkeen. Jomotus ei ole mikään ihme, jos päivän aikana on tullut mittariin monta kymmentä kilometriä.

Mutta mitä tästä opimme:

1) Ihminen on aivan liian riippuvainen teknologiasta ja siitä, että kaikki tieto pitää saada heti mulle nyt. Miten ihmeessä sitä on voitu sota-aikana pärjätä, kun omat miehet ja pojat ovat olleet rintamalla ja viestintä on tapahtunut kirjepostilla. Nyt mie sain melkein hermoromahduksen kun metsästyskoira oli yön yli metsässä. Naurettavaa.

2) Ultrapoint on vähintään yhtä epäluotettava koiratutka kuin muutkin.

3) Koira pärjää monissa tilanteissa ihmistä paremmin.

4) Kannattaa huolehtia, että koiralla on aina selvät yhteystiedot pannassa tai liivissä. Hellu vahvisti haalistuneet merkinnät aloituspäivän aamuna – onneksi. Itse puin samaan aikaan koiralle ensimmäistä kertaa oranssin huomioliivin, “koska tämä on niin huonon tuurin koira”.

Kuva 1.jpg

Jossain tuolla kuvan kairassa suuri jahtikoila on seikkailut. Voitto on ollut vasta tänään keskiviikkona oma railakas itsensä.

Advertisements

Mielessä: Jahtikausi 2016

Sisäinen vuosikelloni toimii kuin junan vessa. Samaan aikaan kun olen nyt päässyt oikeaan kesäfiilikseen pyöräilyn, runsaasti nautitun jäätelön ja uintireissujen kautta niin lähitulevaisuudessa häämöttää alkava metsästyskausi. Tulee mietittyä hankintoja ja suunniteltua harjoittelua itselle ja koiralle. Kovasti odotan myös tietoja riistakannoista ja lupamääristä.

Tänä kesänä en ole käynyt ampumassa kertaakaan. Sille asialle pitäisi tehdä jotakin, koska haluan lähteä metille edes kohtuullisen varmalla fiiliksellä. Hirvikoetta ei vielä tarvitsisi ampua, mutta voisin senkin käydä harjoituksen vuoksi (olen niin kamala jännittäjä) jos ehdin.  Ajatus oman aseen ostamisesta on myös vahvistunut. Olen aloittanut hirvestämisen Hellun vanhalla 308:lla, jonka toimivuudessa ikä näkyy jo. Lippaan kanssa pitää olla huolella ettei se jää liian löysälle ja tipahda sammalikkoon ja vanhahko ase on jo hieman kränkkänä. Haluaisin uuden, sellaisen, joka toimii kuin ajatus. Suunnitelmana on edelleen hankkia 308 koska samaa kivääriä voisin käyttää linnustamisessa. Harmi vain, että rakentamisen aikana tässä on hiukan isompiakin rahareikiä – aseen osto saattaa siirtyä.

Toinen asetta hieman edullisempi hankintaidea on riistakamera. Olen kuvitellut niiden kuvalaadun olevan edelleen mustavalkoista, rakeista ja kerrassaan surkeaa, mutta olempa ollut väärässä. HD-laatua pukkaa. Lisäksi talomme huudeilla liikkuu jäljistä päätellen ainakin yksi ylivuotias hirvi – olen utelias ja haluan kuvamateriaalia. Hellu ei jostain syystä ole innostunut tähän asiaan, mikä on minusta vähän huvittavaa. Kuinka monen miehen muija jankuttaa siitä että haluaisi talouteen riistakameran? Pitäisi tehdä taustatutkimusta riistakameroiden hinta-laatusuhteista.

Kolmas hankinta, joka on enemmän Hellun heiniä, on Garminin tutkapanta (Astro tai Alpha) koiralle. Metsästelemme melko haastavissa maastoissa, missä on paljon katvealueita mobiiliverkoissa. Tämä on aiheuttanut kännykän avulla käytettävän Ultrapointin kanssa ongelmia. Garminissa ei oltaisi kännykkäverkkojen armoilla, mutta toisaalta kantavuus on huonompi. Saa nähdä miten tehdään, voin vaikka kirjoittaa pannoista vertailukokemuksia jos Garminin versio hommataan. Ultrapointtiakaan ei olla pois laittamassa vaan toinen panta tulisi lisäksi. Sittenhän sen näkee kumpaa tulee enemmän käytettyä.

Tarvitsisin myös uuden metsästystakin. Minulla ei ole alkusyksyn lämpimiin keleihin oikein hyvää äänetöntä takkia – Haltin puvun takki on aivan liian topattu plussa-asteille. Jonkinlainen istuva softshell-ratkaisu tai kevyt gore-tex olisi mielessä. Tätä listaa kootessa alkaa taas vaikuttaa siltä, ettei kannata hirvenlihakilolle hintaa laskea. Toisaalta jotkut ostavat samalla rahalla designlamppuja ja toiset kulauttavat ne kurkusta alas. Kaikki välineurheilijan häpeä siis pois.

Aivan oman höysteensä metsästyskauteen tuo jännitys koiran toimimisesta. Voitto on elellyt tavallista kotikoiran elämää viime syksyn jälkeen. Mokomasta lussukasta on vaikea kuvitella, että se haukkuisi tosissaan hirveä saati sitten karhua. Viime syksynä Voitto kuitenkin jo antoi merkkinsä eli hirvet kiinnostavat ja haukkuakin se todella osaa. Mikään ei ole silti kiveen kirjoitettua joten on todella kihelmöivän jännittävää nähdä kuinka homma alkaa toimia hieman varttuneemman elikon kanssa. Syyskuussa ikää tulee hurjat 2 vuotta.

En vielä varsinaisesti odota syksyä – kesä on ihan kiva – mutta ei sen saapuminenkaan yhtään haittaa kun on luvassa kaikenlaista mukavaa. Tuuheaturkkinen sesse sen sijaan manaa helteet alimpiin kerroksiin.

IMG_5421.JPG

Jämtlantilainen ja mie

Tarkistin tilanteen: meillä asuvasta karvakasasta on kirjoitettu viimeksi tammikuun pakkasten aikaan. Koira on kaveri – ei väline – mutta silti senkin suhteen on käynyt kuten hyvin toimivien välineiden kanssa. Ei tule kirjoitettua kun se on kiva eikä harmittava. Ikää Voitolla on nyt 1 vuosi ja 9 kuukautta.

Viime talvelle minulla oli kovat odotukset vetoharrastusten suhteen. Muutamia kertoja käytiin hiihtämässä, mutta en vielä saanut valjaissa riekkumista kitkettyä. Etenkin alkumatkasta sitä tapahtui joka kerta. Hiihtohommiin tuli parhaiden kelien aikaan maaliskuussa viikkojen tauko, kun yhdellä reissulla oletettavasti suksen teräskantti viilsi koiran etujalan varpaan väliin n. 0,5 cm syvän haavan. Haava parani todella hitaasti ja sitten yhtäkkiä oli kesä. Kaikkea sitä – ja ensi talvea odotellessa.

Kuvassa potilas on jälleen kanttuvei varvasvälin tikkausta varten.

IMG_4537.jpg

Koiralle  on ollut talonrakennusprojektin vuoksi karmean vähän aikaa, ei oikeastaan perusarjen lisäksi yhtään enempää. Tuntuu kuitenkin, että viime aikoina se on kouluttautunut ihan itsekseen. Hihnalenkkien suhteen ei tarvitse hermoilla, sillä varsinkaan talutusvaljaissa Voitto ei vedä juuri lainkaan. Muut koirat saavat olla rauhassa – ainakin jos ne itse käyttäytyvät coolisti. Metsästyskauteenkin varaudutaan jo, tosin liikettä on ollut koko vuoden melko tasaisesti. Hihnalenkkejä kovempaa juoksutreeniä hurtta saa silloin tällöin mönkijän rinnalla. Ihmisen ei tarvitse kuin liikuskella mönkijän ympärillä niin Voitto saa intohepulin. Tänä kesänä se on oppinut uimaan ja hakee keppiä vedestä kuin mikäkin noutaja. Uima-asento on tosin vielä aika pysty. Eniten harmittaa, että luoksetulo on hunningolla. Siksi irtijuoksentelut tapahtuvat vain harvoissa ja valituissa paikoissa tai koirapuistoissa. Pitäisi kaivaa taas pilli ja herkut esiin.

On ollut suunnattoman helpottavaa, että suurin osa Voiton idioottimaisesta käyttäytymisestä on karsiutunut itsestään varttumisen myötä pois. Joku parempi kouluttaja olisi saanut perseilyt ehkä loppumaan jo aiemmin. Itsenäiseksi työskentelijäksi jalostettu 27-kiloinen metsästyskoirauros ei välttämättä ole helpoimmasta päästä opetettava, vaikka Voitto niin lempeä ja seurallinen luonne onkin.  Emäntä on oppinut varmasti eniten, toisen koiran kohdalla olisin jo paljon viisaampi ja rauhallisempi kouluttaja. Satsaisin ainakin huomattavasti enemmän irtiolon ja luoksetulon opettamiseen. Uuden kodin valmistuttua siitä tuleekin varmasti helpompaa kuin kaupunkioloissa. 

Yritin etsiä arkistoista kuvia Voitosta kevään ja alkukesän ajalta. Ei niitä kauheasti ollut, muita kuin omituisia otoksia sisällä röhnöttävästä sohvanvaltaajasta. Tämäpä kuitenkin on juuri koiran kanssa touhuamisessa parasta; ei ehdi mitään kuvailemaan tai somettamaan, vaan keskitytään siihen mitä ollaan tekemässä. Tutkitaan ympäristöä nenällä ja katseella, tähytään horisonttiin, ihmetellään vihaisesti säpisevää oravaa ja välillä leikitään. Työt odottavat syksyllä.

IMG_5109.JPG

PS. Kasvattajan houkuttelun vuoksi ilmoitin Voiton näyttelyyn. Kittilässä siis nähdään elokuussa. Me mitään olla reenattu – luoja meitä auttakoon.

 

Koiran ensimmäinen metsästyskausi

Hirvenmetsästyskausi on meidän metsästysseuran ja kotilauman osalta päätöksessä. On tästä jo muutama viikko aikaa, mutta kirjoittaminen on venynyt syistä äks, zet ja yy. Mitä Voitto sitten ensimmäisenä kautenaan sai aikaan? Tässä tiivistelmä:

  • Vasa kaksosporukasta hienoon seisontahaukkuun (Hellu ampui)
  • Vasa Voiton löytämästä porukasta. Koira lähti seuraamaan aikuista pitkänmatkanjuoksijaa, joka ei vain pysähtynyt mutta emä ja kaksosvasat juoksivat passimiehen hollille.
  • Aikuinen Voiton löytämästä tokasta, josta se itse jäi lopulta haukkumaan toista aikuista hirveä.
  • Jopa 4-5 kilometrin mittaisia juoksuhirvien seuraamisia.
  • Useita puolesta tunnista neljään tuntiin kestäneitä haukkuja.
  • Jokien yli kroolailua hirvien perässä, vaikka viime kesänä uinti ei maittanut.
  • Muutama poronajo alkusyksystä.
  • Useat nokoset tulilla, kun ei vaan jaksanut.

DSC_0702

Treenit aloitettiin perinteiseen tapaan 20.8. kun karhun pyynti alkoi. Tuolloin Voittoa kuljetettiin metsässä hyvin ahkerasti, ja se saikin rauhassa tutustua maastoihin ja ottaa etäisyyttä emäntään ja/tai isäntään. Myös kunto kasvoi selvästi. Jo alusta alkaen Voitto kävi ilman huolen häivää 500 m päässä ihmisestä, mikä oli karhukoira Ellin kanssa kulkemisen jälkeen ihmeellistä ja mahtavaa. Otettiin myös tiukka linja kävelyn suhteen, mihinkään ei liikuta vaan koira saa sen tehdä. Siinä kohtaa ehkä metsästyksen idea itselläni koki vähän kolausta, koska paikallaan nököttäminen odottaessa koiran lähtöä on julmetun tylsää. Hakevaa hirvikoiraa itselleen mieliville ehdoton ostos on retkituoli, jossa on mukavampi odottaa kuin kannon nokassa. Sanokaa mitä sanotte, meillä se toimi.

Hirviä ei ensimmäisten viikkojen aikana löytynyt, poroja kylläkin. Välillä oltiin jo huolissaan, kun kakara lähti ajokoiramaisella kiljunnalla porojen perään useampaan otteeseen ja saattoi seurata niitä reilun kilometrinkin. Porokoirako siitä tuli? Ei onneksi. Jos mitään muuta ei löydy, se saattaa niitä edelleenkin pöläyttää.

ULTRAPOINT

Vasemmalta oikealle: hirvihaukku (vasaporukka), kylmää hakua ja poroajoa. Tapahtumajärjestys päinvastoin oikealta vasemmalle pitkin syksyä. Ensimmäiset hirvikosketukset Voitolle tulivat muistaakseni elokuussa, mutta aluksi ongelmana oli liiallinen into ja kiljuminen. Voitto saapui hirvien luo ilmeisesti aina turhan ronskein ottein ja hirvet ottivat lähdöt eivätkä pysähtyneet enää. Tuolloin Voitto jaksoi seurata niitä muutamia kilometrejä, mutta tuli aina lopulta prikulleen omia jälkiään takaisin. Ihmisillä moinen turhautti – koska kakara löytäisi riittävän kesyt hirvet tai malttaisi lähestyä niitä rauhallisemmin? Yhdessä tapauksessa Voitto löysi jälkiä pitkään perkattuaan kaksosvasaporukan ja mullikan samasta kasasta. Harmillisesti se erehtyi jallittamaan mullikkaa, joka otti pitkän karkon. Tapauksesta saatiin kuitenkin vasa nurin ja kun Voitto suvaitsi palata reissultaan se pääsi tutustumaan kaatoon ja oli erittäin touhussa vasan kanssa.

Ensimmäinen kaato Voitolle saatiin 19.10. kaksoisvasaporukasta (jälleen) tunnin haukun jälkeen Hellun ampumana. Koira ei ollut ehtinyt jäädä edes tutustumaan saaliiseen vaan jatkoi jäljelle jääneiden emän ja vasan kanssa. Pitkin syksyä Voitolla on ollut surkeita päiviä ja hyviä päiviä. Kantapään kautta on tullut todettua, että nuorella koiralla jopa kaksi peräkkäistä metsäpäivää voipi olla liikaa. Ainakin jos hirvikosketuksia on ollut. Virta ei riitä ja silloin ei riitä hermot. Alla olevaan kuvaan ehkä kulminoituvat huonojen päivien tunnelmat. Odotukset noiden juurakkotulien veroiset ja mitä tekee koira? Tulee tulille nukkumaan. Ko ei vaan jaksa.

IMG_4319.JPG

Kokonaisuus Voitosta hirvikoirana? Haku vielä vaihtelevaa ja kakaramaista pelleilyä ja keppien nakkelua tapahtui joskus jos mitään jännää tuoksua ei kulkeutunut nenään. Toisinaan myös hyviä reissuja kylmää hakua oli, mutta sitä varmasti ensi vuonna vielä harjoitellaan. Hirvien kanssa Voitto on ollut riittävän sitkas ja sen haukku on ollut erinomaista ja jyhkeää. Toistaiseksi se on saatu tarvittaessa pillillä pois haukulta esimerkiksi pimeän yllättäessä.

IMG_3673

Nyt hirvet ovat nurin, Voiton veret on todettu toimiviksi ja kelit ovat jo metsästykseen haastavat. Voidaan alkaa suunnitella talvilajien aloittamista. Niin, ja hihnakävelyn uudelleen opettelua, koska herra on ollut maaseudulla pari kuukautta metsästyskauden ja emännän&isännän muuton tiimellyksen takia. Taantuminen on valtavaa ja kun siihen liitetään kunnon kasvu niin voin kertoa, että minua on viety. Aiheutamme heti alusta alkaen lenkeillä reuhtomisella pahennusta uusissa naapureissa.  Uudessa kodissa Voitolla on häkki ja koppi takapihalla, mikä on ehdottoman hyvä järjestely. Siellä päivät kuluvat rattoisammin kuin sisätiloissa.

Karvapaloja

Mie olen herkkä saamaan vaikutteita. Löysin ihanan blogin, jossa pääosissa on tassuja ja kuonoja. Se löytyy täältä ja saa huokailemaan ihastuksesta.

Olen pitkin kesää maannut mättäikössä/heinikossa kameran kanssa eräopaskasvion takia. Äsken tulin kuvaamasta kanervia ja minua odotti unelias koira, joka joutui kestämään tovin sulkimen napsetta ja amatöörikuvaajan ähinää.

DSC_0735

Tämä osa heiluu joko iloisen letkeästi tai ärsyttävän vipattavasti. On vain harvoin koipien välissä.

DSC_0776

Tähän voi upottaa naaman tai käden jos harmittaa tai verenpaine on koholla. Auttaa taatusti.

DSC_0762

Näiden välissä ei tarkasti tutkiessa ole oikeastikkaan mitään.

DSC_0761 DSC_0772 Tämä on aina näin, viehkosti mutkalla. Käytetään rapsujen kerjäämiseen.

DSC_0744

Etunenä.

DSC_0785

Partasuu.

DSC_0732

Oh, please.

Kun huomaan lenkittäväni Reetua

Olen lukenut siitä, kuullut siitä puhuttavan ja ajatellut sen olevan puoliksi legendaa. Mutta ei, oireet ovat selvät ja meidän sessestä on tullut Frederik. Uroskoiran murrosikä is in da house. Jos tuo nyt ei ole mitenkään superotottelevaiseksi koulutettu koirapoika ollut aiemminkaan, niin nyt tämä on jo vähän koomista.

Kaikki kokeillaan. Jos juntturoin tähän pihalle, niin onkohan pakko mennä kotiin? Mitä jos makaan silloin kun pyydetään istumaan? Jos viukuttaisin oven takana, pääsisinköhän taas ulos vaikka juuri äsken tultiin puolentoistatunnin lenkiltä? Rauhoittuminen ei tahdo onnistua. Jopa herkkuluihin keskittyminen on vaikeaa eikä ruokakaan oikein maistu. Ai niin, ja pelottavin asia maailmassa on hevostenkuljetusvaunu, jonka ohi tyyppi on kävellyt aikaisemmin muina miehinä kymmeniä kertoja.

Voitosta on tullut pervo penkinhaistelija. Ulkona huokaillaan ja nuuhkutetaan kirsu rutussa kaikki pissat kuulematta ja näkemättä ympäröivää maailmaa. Kilometrin matkalla on pakko merkata viisikymmentä kertaa ja päälle uhkua, puhkua, haukkua ja potkia maata kahden metrin kaaressa vaikkei ketään olisi näkyvillä. Sen päässä soi varmasti Tsingis Khan ja Volga, vuh voh! Minun tuurilla naapurustossa jollakin on varmaan vielä juoksut, mikä lisää pökköä pesään. Onneksi mihinkään murinoihin koira ei ole alkanut, mutta pöljä se on, kerrassaan pöljä. Koska tämä loppuu?

reetu

Kuukausi vielä!

Voitto on huomenna tasan kymmenen kuukautta ja jäljellä on enää kuukausi odotusta siihen, että saamme alkaa treenailla hirvenhakua ja -haukkua! Loppujen lopuksi aika on mennyt kuin siivillä, vastahan tuo oli naskalihampainen rääpäle. Jalkaoperaatio oli kyllä surkea vaihe sessen elämässä kertakaikkiaan, jos nyt muutenkin koiran kasvatus menee ylös ja alas kuin mikäkin vaellusreitti. Viime viikolla olin valmis ojentamaan koiran hihnan kelle tahansa vastaantulijalle saatesanoin “vie se pois äläkä tuo takaisin”, tällä viikolla taas on ollut ihan lystikästä.

Voiton kanssa tositoimiin lähteminen kutkuttaa kyllä kovasti. Huolehdin jo Hellulle, että onhan tutkapanta liittymineen varmasti nyt kunnossa ettei 19. päivä ensi kuuta tule mitään järkytyksiä. Pitäisi olla. Ensimmäisen oman hirvikoiran kanssa on kyllä paljon kysymyksiä. Pitääkö kävellä koko ajan h-i-t-a-a-s-t-i vai onko parempi istua mättäällä ja odottaa koiran kyllästymistä ja irtiottoa? Pitäisikö mennä maastoon jossa on oletettavasti hirviä vai aloittaa tyhjistä alueista maastoon tutustumisen ja haun laajentamisen kannalta? Mitä jos tuo tekee kuten Elli, eikä lähde 200m kauemmas? Miten pidän omat hermoni kurissa? Mitä jos siitä tulee ylisitkas? Miten yhteydenoton voi opettaa? Onkohan se jälki- vai ilmavainuinen vai molempia? Mitä jos se löytää hirven eikä aukaisekaan ääntä?

Se on ainakin tiedossa, että Voiton kanssa ei kävellä liian rivakasti ettei se joudu koko ajan etsimään isäntää että mihinkä se nyt meni apuva. Ellin kanssa epäilytti, että tässä tuli tehtyä virhe. Pitää varmaankin myös pysyä poissa teiltä ja tien pohjilta. Tässä minulla on erittäin hyvä tsäänssi treenailla rauhassa kompassin käyttöä ja opiskella mättäällä vaikka näitä lajeja joita marraskuussa pitää osata aika huikea määrä.

Kannattaa harrastaa metästystä niin katoaa viimeisetkin syysmasennuksen rippeet. 8)

DSC_0355

Voittokaan ei vielä tiedä mitä se odottaa. Sillä on muuten tuo pahamaineinen jämptien värivirhe – kravatti. OMG. EVVK.